Keskustassa asuminen lasten kanssa

keskusta3

Noi on varmaan rikkaita snobeja, tuntuvat jotkut ajattelevan, kun tuntemattomien kanssa tulee puheeksi oma koti. Eihän kellään muulla voi olla varaa asua Helsingin keskustassa omistusasunnossa.

Emme kuitenkaan ole rikkaita emmekä toivottavasti snobejakaan. Maksamme mieluummin sijainnista kuin isosta neliömäärästä. Keskustakolmiomme pystyimme hankkimaan, koska kyseessä ei ollut ensiasunto, vaan varallisuutta oli ehtinyt jo karttua.

Olen alkanut säästää omaa asuntoa varten 20-vuotiaana. 23-vuotiaana ostin Helsingin Haagasta yksiön. Olin tuolloin opiskelija, mutta tein töitä opintojen ohella koko ajan. Neljä vuotta myöhemmin myin ensiasuntoni ja ostimme mieheni kanssa nykyisen kotimme.

Hinta tuntui aikanaan hirmuiselta, mutta olimme silloin DINK-pariskunta (double income no kids). Saman verran saa nykyään maksaa kirkkonummelalaisesta omakotitalosta tai viidestä huoneesta Helsingin laidoilla. Isoja summia, mutta ei tavattomia lapsiperheille. Sellaisia, joita pystyy kyllä maksamaan, kunhan molemmilla riittää töitä.

keskusta2

Mutta millaista se keskustassa asuminen kahden pienen lapsen kanssa sitten on? Se on ihanaa! Varsinkin äitiyslomalaisen näkökulmasta.

Parasta on tietenkin se, että voi kävellä joka paikkaan. Tai jos on huono sää ja laiskottaa, voi hypätä ratikkaan ja olla parissa minuutissa perillä määränpäässä. Nykyään suurin osa raitiovaunuistakin on matalalattiaversioita, joita on helppo käyttää rattaiden kanssa.

Kotona lapsia hoitaessa liikkumisen helppous on iso juttu. Jos seinät alkavat kaatua päälle, lapsen tai lapset voi pakata rattaisiin ja on jo valmiiksi ihmisten keskellä. Ja ehkä vielä parempaa on se, että kaupungilta pääsee hetkessä myös takaisin kotiin väsykiukun tai muun kriisin yllättäessä. Todennäköisesti olen uskaltautunut pyörimään ihmisten ilmoilla lasten kanssa enemmän juuri siksi, että olen tiennyt pääseväni tarvittaessa hyvin nopeasti kotiin.

Molemmat lapseni ovat myös kieltäytyneet pulloruokinnasta, joten imetysaikana he ovat olleet minussa tiukasti kiinni. Tästä huolimatta olen välillä päässyt omille menoilleni tunniksi tai pariksi, koska aikaa ei ole tarvinnut uhrata matkustamiseen. Olen kyllä saanut jokusen äkkiä takaisin kotiin -puhelun, mutta hetkessä olen ollut taas vauvan luona.

Keskustasta löytyy lapsillekin puuhaa vaikka miten paljon. Lisäksi täällä on yllättävän paljon puistoja ja leikkipuistoja, joissa lapset pääsevät temmeltämään. Helsingin keskusta on lopulta aika pieni ja maanläheinen, hyvällä tavalla. Sitä paitsi ihmiset ovat mukavia. Mummelit tulevat jatkuvasti lirkuttelemaan lapsille, ovia avataan ja rattaiden kanssa autetaan. Suomalaiset eivät ole tuppisuita, jos tarjoutuu tapa avata keskustelu. Lasten (ja kuulemma myös koirien) kanssa se käy luonnostaan.

keskusta1

Toki keskustassa asumisessa on huonotkin puolensa. Se, mitä eniten kadehdin omakotitaloissa, on piha maan tasossa. Ajatus siitä, että oven voisi vain aukaista ja päästää lapset pihalle leikkimään, kuulostaa ihanan vapauttavalta. Vaikka taloyhtiömme piha on aidattu, menee vielä monta vuotta, ennen kuin esikoista uskaltaa päästää ulos itsekseen. Lähellä olevat autotiet ja vilkas liikenne kun tuntuvat liian uhkaavilta.

Jotkut ovat huolissaan myös saasteista. Voiko lasta nukuttaa parvekkeella, jos pakokaasut jylläävät ja ihmiset mekastavat? En tiedä, sillä molemmat lapseni ovat nukkuneet paremmin sisällä. Melun suhteen asuntomme sijaitsee niin sanotussa kuolleessa kulmassa, jossa on tosi rauhallista ja hiljaista.

Ja sitten se snobismi. Itse en pidä yhtään ajatuksesta, että ihminen arvotetaan sen mukaan missä hän asuu. Olisi aivan älytöntä ajatella olevansa jotenkin parempi tai huonompi vain siksi, että asuu tietyllä alueella. Kotiseudustaan saa tietysti olla ylpeä, mutta ylpistyminen on rasittavaa.

Muutenkin keskusta-asujiin liitetyt stereotypiat huvittavat. Esimerkiksi se, että täällä asuvat pukeutuvat tosi tyylikkäästi. Ei me vaan! En ole hankkinut lapsille erikseen kaupunkivaatteita, vaan samoissa ulkovaatteissa kuljemme kaikkialle. Minutkin näkee kaupungilla ennemmin meikittä kuin laitettuna.

keskusta5

Viihdymme asunnossamme mainiosti, eikä meillä ole suunnitelmissa muuttaa täältä mihinkään. En haaveile omasta punaisesta tuvasta ja perunamaasta, koska kerrostaloasuminen keskustassa on niin helppoa. Ainut, mikä mietityttää, on omien huoneiden puute lasten kasvaessa. En tiedä missä vaiheessa he alkavat tarvita omaa tilaansa. Ehkä kouluiässä? Mutta ihmetellään sitä sitten, kun asia on ajankohtaisempi.

Miten te asutte? Kumpi houkuttaa enemmän: asunto metsän keskellä omassa rauhassa vai vilkkaiden tapahtumien äärellä?

Äidin zen-harjoitukset

Pienten lasten kanssa elämisessä varmaa on se, ettei mikään ole koskaan varmaa. Yhdessä hetkessä isompi leikkii onnellisena hiekkalaatikolla kaverin kanssa ja pienempi istuu rauhassa äidin sylissä maailmaa ihmetellen. Aurinko paistaa ja kaikilla on hyvä mieli. Sillä hetkellä sitä päästää hetkeksi irti jatkuvassa valppaudessa olemisesta ja huokaa, että ah, tämähän on mukavaa. Homma toimii!

Seuraavassa hetkessä makaronilaatikko lautasineen on paiskattu lattialle, päikkäreille ei todellakaan suostuta, vauva tarvitsee ruokaa sillä sekunnilla ja esikoinen ryntää levittämään kaikki omistamansa palikat ja legot ympäri asuntoa. Silloin sitä manaa, että pitikin päästää itsensä rentoutumaan ja kuvitella edes hetken, että tämä on helppoa.

Lapsista sanotaan, että he ovat parhaita opettamaan zen-asennetta. Taisin jopa tavoittaa zen-tilan hetkeksi tuossa muutama yö sitten. Mieheni oli ollut koko viikon työmatkalla, minkä ajan pienempi oli sairastanut vauvarokkoa. Miten nuo lapset osaavatkin ajoittaa sairastelunsa aina siihen hetkeen, kun olen heidän kanssaan yksin?

Täytyy lähes ihailla sitä, miten kauan tuollainen pieni ihminen jaksaa huutaa. Se on nimittäin paljon kauemmin kuin etukäteen ikinä voisi kuvitella. Tuona yönä nukuimme vauvan kanssa tunnin, lopun aikaa hän huusi. Täysillä, minkä palkeistaan kykeni. Ihan koko yön. Esikoinen valvoi kanssamme osan yötä, mutta jossain vaiheessa kiipesi takaisin omaan sänkyynsä ja jatkoi uniaan, huutokonsertista huolimatta. Täytyy vähän ihailla sitäkin.

Mitä tehdä silloin, kun oman jaksamisen ääripää on saavutettu, eikä ole ketään, kelle antaa lasta edes hetkeksi? Kun olet itkuhuutoraivonnut yhdessä vauvan kanssa ties miten pitkään, kironnut kaikki mahdolliset ja mahdottomat tahot (okei, ennen kaikkea lapsen isän työmatkoineen), kokeillut jokaisen lapsenhiljentämiskeinon minkä ikinä keksit, mutta mikään ei vain auta?

zen

Silloin on pakko luovuttaa, päästää irti. Lopettaa taistelu ja vain todeta, että nyt on näin. Mennä sängylle makaamaan huutavan vauvan kanssa ja vain olla siinä vierellä, kun ei muuta voi. Silloin sitä kai on saavuttanut sen zen-olotilan.

Zen-asenne äitiydessä ei ole kukkia, sateenkaaria, auringonpaistetta ja onnea. Nehän ovat niitä helppoja hetkiä. Zen-asenne äitiydessä on sysimusta yö, maailman raastavin loputon huuto, itkuinen esikoinen ja kaiken tämän keskellä oman riittämättömyytensä hyväksyminen. Että ei voi muuta kuin olla tässä, lapsiaan varten, juuri niin epätäydellisen täydellisenä kuin on.

Älyttömintähän on, että lepoa ja rauhaa ei ole luvassa maailman hirveimmän yön jälkeenkään. Seuraava päivä koittaa ja se on selvittävä, halusi tai ei. Silloinkin zen-tila auttaa. Sen avulla sitä käärii hihat ylös aamukuudelta unettoman yön jälkeen, keittää ison kupin kahvia ja aloittaa kaiken alusta.