Väsynyt ja katkera äiti

Saan aika usein kuulla olevani ihanan positiivinen. Noh, en todellakaan ole  sitä aina. Juuri nyt olen aivan puhki, uupunut ja katkera.

Viimeiset kaksi kuukautta olen pyörittänyt perusarkea yksin. Mieheni on ollut kiinni pidemmässä työprojektissa, jonka vuoksi hän on ollut työmatkoilla tai muuten tavoittamattomissa kaikki arkipäivät. Viikonloppuisin olemme nähneet, ehkä. Vastuu kodista ja lapsista on siis ollut yksin minun vuorokauden ympäri 5-6 päivää viikossa kaksi kuukautta putkeen.

Olen siis tavallaan reissuleski, puoliyksinhuoltaja tai mitä lie. Sopivaa sanaa on vaikea keksiä loukkaamatta muita, jotka ovat vielä vaikeammassa tilanteessa kuin minä. Sanotaan vaikka, että olen yrittäjän vaimo.

Mieheni työpäivät kestävät usein jopa 20 tuntia kerrallaan. Joskus hänellä on arkena vapaata, viimeiseen kahteen kuukauteen ei ole ollut. Ihmekös tuo, jos pipoa kiristää oikeastaan jokaisella perheenjäsenellä.

reissuleski 2

Voi, miten haikailenkaan toisinaan perhe-elämää, jossa molemmat vanhemmat ovat kotona joka päivä viiden jälkeen. Mielikuvissani tällaiset perheet elävät seesteistä ja onnellista aikaa, lapset istuvat kiltisti ruokapöytään, sen jälkeen koko perhe puuhastelee yhdessä jotain kivaa ja päivän päätteeksi kaikki käyvät hymyssä suin nukkumaan.

Näissä kuvitelmissani kukaan ei paisko ruokalautasia lattialle, levitä iltapuuroja kuin saippuaa koko kroppaan, vedä tuntitolkulla kestäviä ikäväraivareita tai katso liikaa lastenohjelmia, kuten meillä. Meillä mennään alta riman ja ihan reilusti. Koska vaihtoehtoja ei ole.

Tiedänhän minä järjellä, ettei muissa perheissä ole sen helpompaa kuin meilläkään. Jokaisella on välillä rankempaa ja välillä seesteisempää. Mutta silti: vuorokauden ympäri kestävä vastuu lapsista ainoana aikuisena on rankkaa. Se, ettei omaa aikaa ole päivän aikana välttämättä yhtään, on rankkaa. Sitä ei voi ohittaa mitenkään.

Okei, 4-vuotias käy kyllä silloin tällöin päiväkodissa, mutta silloin hoidan pakollisia asioita pienemmän kanssa. Vaikka jotkut väittävät tällaista järjestelyä laiskuudeksi, minulle se on kaukana levosta. Se on selviytymiskeino. Onneksi yhteiskunta tarjoaa minulle tämän avun, olen siitä kiitollinen.

reissuleski 3

Miehelläni on tällaisia työputkia sen verran usein, että osaan jo tunnistaa itsessäni tietyt uupumushetket. Olen yleensä väsyneimmilläni juuri ennen projektin alkua ja juuri ennen sen loppua. Muuten meillä menee yleensä paremmin kuin osasin odottaa.

Ennen projektin alkua olen väsynyt siksi, että pelkään ja murehdin tulevaa ja mietin, miten jaksan kantaa vastuun yksin. Juuri ennen projektin loppua olen väsynyt, koska maaliviiva näkyy jo, mutta jostain pitäisi vielä puristaa ne viimeiset jaksamisen rippeet. Yleensä lapsetkin heittäytyvät tässä vaiheessa ekstrahankaliksi, koska aistivat väsymykseni ja haluavat heti pistää äidinrakkauden koetukselle. Onneksi se on rakkauksista vankinta laatua.

Luettuani Bebe au lait -blogin Iinan kirjoittaman kirjoituksen piilotetusta väsymyksestä aloin pohtia, miten tärkeää on, että antaa itselleen luvan tuntea myös niitä ikäviä ja kurjia tunteita. Eikä piilotella väsymystään, kuten me suomalaiset liian usein teemme. En mielestäni itse piilottele sitä, mutta saatan kyllä tuntea sen takia huonommuutta.

Viime päivinä olen kuitenkin antanut itselleni luvan olla uupunut ja katkera. Olla pahantuulinen, tiuskia ja äristä pienistäkin vastoinkäymisistä. Tiedän olevani juuri nyt todella huonoa seuraa, mutta minkäs teet, negatiivisten tunteiden pitää päästä minusta ulos. Nyt se on taas mahdollista, koska lapsilla on isä turvanaan.

Mielestäni meidän äitien tehtävä onkin antaa anteeksi itsellemme se, ettemme ole täydellisiä. Mutta silti samaan aikaan olla ylpeitä siitä, mitä olemme saaneet aikaan. Tätä harjoitellessa.

LUE LISÄÄ

Vauvasta taaperoksi, huh helpotusta

Kavereiden kotiapurinki, silkkaa neroutta

Seuraa blogia FacebookissaBloglovinissaInstagramissa ja Twitterissä.

Suhteeni aamukuuden herätyksiin

kello6

Meillä on viimeiset nelisen vuotta herätty aamulla klo 6. Joskus usein aiemmin, joskus harvoin myöhemmin. Pääsääntöisesti klo 6 on kuitenkin aika, kun vähintään jompi kumpi lapsista päättää, että nyt on aamu.

Esikoisen kanssa tämä oli järkytys. Täytyyhän lapsi saada nukkumaan pidempään, ajattelin. Tai oikeammin: täytyyhän minun saada nukkua pidempään. Jotenkin sitä luuli, että äitiyslomalla olisi aikaa kölliä, nukkua aamuisin pitkään ja ottaa iisisti. Hah.

Puolentoista vuoden kotonaolon jälkeen palasin töihin ja mies jäi vielä puoleksi vuodeksi hoitovapaalle. Silloin aamukuuden herätykset eivät niin harmittaneet, sainhan viettää jo ennen töitä ylimääräistä laatuaikaa lapsen kanssa. Samalla annoin aamu-unisen isän nukkua siihen asti, että lähdin töihin n. klo 8.

Kun päiväkotiarki esikoisen kanssa alkoi, kuuden herätyksistä tuli hyvä puoli esiin. Eipä tarvinnut repiä aamuvirkkua lasta juuri koskaan ylös sängystä. Aamuisin ei myöskään tullut kiire, kun valmistautumiseen oli jopa pari tuntia aikaa. Helpot ruuhkavuosiaamut olivat ehdottomasti paras puoli aikaisin heräävän lapsen vanhempana.

Ennen lapsia en juonut kahvia. Esikoisen kanssa aloin juoda erikoiskahveja. Nykyään juon jo sitä ihan tavallista.
Ennen lapsia en juonut kahvia. Esikoisen kanssa aloin juoda erikoiskahveja. Nykyään juon jo sitä ihan tavallista.

Kun kuopus sitten syntyi, toivoin ihan tosissani, että saisin toisella kerralla hieman parempiunisen tapauksen. Noh, enpä saanut. Ensimmäisen vuotensa tytär pärjäsi niin vähillä unilla, etten ymmärrä miten se oli mahdollista. Itse olin kuulemma vauvana samanlainen. Karman laki ja silleen.

Ärsyttävintä aikaisissa aamuherätyksissä kahden lapsen kanssa on ollut se, että he heräävät poikkeuksetta eri aikaan. Juuri sillä kerralla, kun toinen nukkua posottaisi kahdeksaan, toinen onkin pirtsakkana pystyssä klo 5.30. Ja seuraavana aamuna toisin päin. Pahimpina väsymyskausina ja kymmenien yöherätysten jälkeen en tiennyt aamuisin itkeäkö vai nauraa. Mutta siitäkin on toistaiseksi selvitty.

Tällä hetkellä aikaiset aamut tuntuvat yllättävän helpoilta. Suuri vaikutus on varmasti valolla. On älyttömän paljon helpompaa nousta, kun pimennysverhon takaa pilkistää valoa eikä sysimustaa pimeyttä. Merkittävää on sekin, että kuopus nukkuu jo aika usein läpi yön. Ja se, että minä menen kiltisti aikaisin nukkumaan.

Ensi yönä kelloja käännetään tunnilla eteenpäin. Meidän perheellemme se tarkoittaa jotain hienoa: nousemme virallisesti vasta klo 7! Se tuntuu jo pelkkänä ajatuksena lähes unelmalta. Hassuja ovat lapsiperheen ilot.

Onko siellä muita aamuvirkkuja tai aamukukkujien vanhempia?