Mikä uuvuttaa äidin?

Juttelin lapsettoman ystäväni kanssa kotiäitiydestä. Selostin hänelle pitkät pätkät siitä, etten ole tässä roolissa parhaimmillani, sillä tarvitsen äitiyden rinnalle jotain muutakin, jotain omaa.

Samalla huomasin muuttuvani puolustelevaksi. Jossain mieleni sopukoissa sisäinen ääni hoki: ”olet huono äiti, kun et osaa nauttia lapsistasi.” Syyllisyysmörkö kenties?

Ystäväni katsoi minua kahvikuppinsa takaa kuin ääliötä. ”Niin? Tietenkin sinulla pitää olla jotain omaa”, hän totesi. Täysin ilman arvolatauksia, itsestäänselvyytenä. Se tuntui ihanan virkistävältä. Sisäinen syyllistäjäni hiljeni.

Äitiydessä on yksi uuvuttava asia ylitse muiden: omat odotukset. Niiden aiheuttama väsymys ei ole burn out -tyyppistä uupumusta, vaan enemmänkin pettymystä omaan itseen. Miksen pystynytkään olemaan sellainen äiti kuin kuvittelin? Miksi minusta tuli tämmöinen? Minähän vannoin, ettei tulisi.

Toisinaan pienten lasten hoito on pelkkää epäonnistumisen tunnetta. On vain vaatimuksia, eikä positiivista palautetta heru. Onnentunteet pitäisi repiä siitä, että saa ehkä yhden hymyn päivässä. Just joo.

Meidän kotonamme isä on se pullantuoksuisempi. Tässä hän leipoo pojan kanssa korvapuusteja. Tästäkin voisi äitinä ottaa paineita, mutta mieluummin tunnen kiitollisuutta.
Meidän kotonamme isä on se pullantuoksuisempi. Tässä hän leipoo pojan kanssa korvapuusteja. Tästäkin voisin äitinä ottaa paineita, mutta mieluummin tunnen kiitollisuutta.

Sitten ovat vielä ne, jotka tietävät lastenhoidosta kaiken muka paremmin. Ne, joiden mielestä tämäkin teksti on surkeaa valitusta. Ah, ylemmyydentunto. Inhoan sitä. Ulkopuolinen arvostelu on nimittäin viimeinen asia, mitä itseensä pettynyt äiti tarvitsee.

Äidiksi tulemisessa on vaikeinta, kun ei yhtäkkiä tunnekaan enää itseään. Kun on valtavassa vastuussa pienestä huutavasta puolimetrisestä, jota rakastaa enemmän kuin mitään, muttei tiedä miten hänen kanssaan kuuluu olla. Siinä tilanteessa ei matkusteta etsimään itseä joogaleirille palmujen katveeseen, vaan homma pitäisi jotenkin hoksata arjen kaaoksen keskellä.

Ensimmäisen lapsen kanssa olin ihan pihalla siitä kuka olen ja kuka minusta on tullut. Yritin pyristellä takaisin vanhaan ja turvalliseen, vaikka se oli mahdotonta. Kaupungilla lastenrattaita työntäessäni tunsin itseni näkymättömäksi. Meni aikaa, että hyväksyin äidin itsessäni.

Jostain syystä palaset loksahtivat kohdalleen toisen lapsen kanssa. Ehkä osasin lopulta päästää irti ajatuksesta, ettei vanhaan ole enää paluuta. Tajusin myös, että vaikka olen äiti, olen muutakin. Opin odottamaan itseltäni vähemmän. Nykyään työntelen lastenrattaita ylpeänä enkä tunne olevani näkymätön.

Äidin hengähdyshetki kahvikupin ja poikien leipomien pullien parissa. Hyviä olivat!
Äidin hengähdyshetki kahvikupin ja poikien leipomien pullien parissa. Hyviä olivat!

Äitiyden uuvuttavien odotusten kanssa on kuitenkin mahdollista tehdä sinunkaupat. On ihan ok kipuilla sitä, ettei homma mennyt tänäänkään suunnitelman mukaan. Se ei ole epäonnistumista, se on ihan normaalia.

Osaisinpa antaa neuvoja, miten päästä vaikeimmasta yli, mutta tavat ovat jokaiselle erilaisia. Oivallukset pitää saada itse.

Yhden helpottavan asian voin kuitenkin vinkata: kannattaa keinolla millä hyvänsä etsiytyä kylään sellaisen ihmisen sohvalle, joka on kokenut saman. Väsyneen äidin mieli piristyy kummasti kupista kuumaa kahvia, lapsia kiinnostavista uusista leluista ja vertaistuesta. Se ei ole ratkaisu kaikkeen, mutta se tekee ainakin yhdestä päivästä siedettävän.

Äidin unikoulu, osa 1: uupunut äiti

Uni, tuo elämää ylläpitävä tekijä. Kun se viedään, ei jäljelle jää mitään. Olen nyt ollut jo useamman kuukauden tilanteessa, etten ole nukkunut öisin kuin pari tuntia. Vauva tietenkin valvottaa, mutta suurin ongelma on minä itse: en saa nukuttua silloin, kun siihen olisi mahdollisuus.

Olen aina ollut herkkäuninen ja huono nukkuja. Odotan unta pitkään ja havahdun helposti, enkä sitten saa enää unta uudestaan. Vauva-aikana tämä piirre on silkkaa kidutusta. Herään vauvan ääniin, vaikka minulla olisi korvatulpat korvissa ja hän nukkuisi eri huoneessa. Ja vaikka vauva jatkaisi unia, minä jään valvomaan ja stressaamaan seuraavaa herätystä.

Jo esikoisen vauvavuoden jäljiltä jouduin opettelemaan nukkumisen uudelleen. Kun saimme lapsen lopulta opetettua nukkumaan parempia öitä, minulla itselläni meni vielä pari kuukautta, että pystyin samaan. Silloin löysin avukseni melatoniinin. Se on luonnon oma niin sanottu pimeähormoni, jota myydään nykyään apteekeissa ja luontaistuotekaupoissa ilman reseptiä. Melatoniini rentoutti öitä ja sen avulla luontainen unirytmini pikku hiljaa palasi.

Nyt olen taas saman ongelman äärellä. En saa nukuttua, vaikka tilaisuuksia siihen ainakin silloin tällöin tarjoutuisi. En pysty myöskään tasoittamaan univelkaa päiväunilla, koska vauvan unet kestävät vain 15–30 minuuttia ja niitä otetaan parit päivässä. Minulle nukahtaminen tuona aikana on mahdottomuus. Esikoinenkin oli muuten samanlainen torkkuja.

Jatkuva unettomuus alkoi johtaa pikku hiljaa kohti romahduspistettä. Itkin pienimmästäkin vastoinkäymisestä, unohtelin asioita, hävitin tavaroita. Normaalisti olen säntillinen raha-asioissa, mutta nyt karhukirjeitä alkoi putoilla postilaatikosta unohtuneiden laskujen vuoksi. Hävitin myös muun muassa tablettitietokoneemme, jonka esikoinen lopulta löysi monen päivän päästä lastenhuoneen kaapista kirjojen keskeltä.

Unettomuuden myötä kaikki värit elämästäni alkoivat kadota. Tuntui, kuin kävisin koko ajan ylikierroksilla, mutta samaan aikaan henkiset akkuni huutaisivat punaisina. Purskahtelin itkuun sekä ystävien että tuntemattomien kanssa niitä näitä jutellessani. Jokapäiväiset, arkiset asiat alkoivat tuntua ylivoimaisilta. Aloin ymmärtää, miltä tuntuu masentuneista ihmisistä.

Jotain oli siis tehtävä. Väsymykseni keskellä oli silti vaikea ymmärtää mitä. Tiesin kyllä järjellä, että unikoulu 8-kuukautiselle vauvalle olisi tarpeen, mutta toimeen tarttuminen tuntui mahdottomalta. Eikä se ollut edes ongelman perimmäinen syy, vaan se, että minun itseni pitäisi saada jotenkin katkaistua unettomuuskierteeni.

Lopulta mieheni otti homman haltuunsa ja talutti minut lääkärille. Tässä tarvittiin nyt jotain naista vahvempaa avuksi. Lääkäri oli samaa mieltä ja määräsi minulle unilääkkeitä. Sellaisia, jotka sopivat imetykseen, sillä imetän vielä.

Lääkäri myös huomautti, että kropassani on käynnissä valtava hormonimyrsky, joka osaltaan tekee minut ylivirittyneeksi, itkuherkäksi ja masentuneeksi. Imetyshormoneilla on jostain syystä minuun tällainen vaikutus. Lääkäri ei ottanut kantaa imetyksen lopettamiseen, mutta aloin kallistua sille linjalle itse. Ensialkuun päätin lopettaa yöimetykset.

Nyt oli siis aika sekä vauvan että äidin unikoululle. Suunnitelma oli yksinkertainen: minä nukun lääkkeiden voimin, mies hoitaa tyttären yöheräilyt tassuttelu-unikoulun avulla. Kokemuksesta tiesimme, että vauvalle on helpompaa rauhoittua isän kanssa, isältä kun ei maitoa heru. Miehellä oli myös tässä vaiheessa enemmän voimia kestää vauvan yöitkut.

Aika unikoululle ei todellakaan ollut otollinen, sillä isällä oli käynnissä pitkä putki 18 tunnin työpäiviä. Olin huolissani hänen jaksamisestaan, mutta hän vakuutti pärjäävänsä. Minä sen sijaan en olisi pärjännyt enää hetkeäkään. Helpottuneena luovutin yövastuun vauvasta miehelleni, nappasin ensimmäisen unilääkkeen ja menin nukkumaan.

Unikoulun aloittamisesta on nyt kulunut pari viikkoa. Miten meillä on mennyt? Seuraavassa postauksessa kerron äidin unikoulun etenemisestä yö yöltä. Pysykää kuulolla.

EDIT: Toinen osa täällä ja kolmas täällä.