Äidin unikoulu, osa 3: mitä opin

Ensimmäinen osa täällä ja toinen täällä.

Miten meillä tätä nykyä nukutaan? Joitakin viikkoja sitten tilanne oli huono, sillä minä en nukkunut ollenkaan. Yöunista oli vähitellen kehittynyt iso mörkö. Sain lääkäriltä lopulta unilääkkeet ja pidin viikon mittaisen äidin unikoulun samalla, kun mies hoiti vauvan yöheräilyt.

Unilääkkeet eivät toimineet ihan niin hyvin kuin olisin toivonut. Havahduin edelleen lasten ääniin, vaikka olisin kaivannut väsymykseltäni 8 tunnin täystainnutusta. Turhautti, mutta harvoin nämä asiat ratkeavat taikaiskusta. Veikkaan, että vaikka olisin mennyt yöksi yksin hotelliin, en olisi saanut nukuttua paljoakaan paremmin.

Mutta kyllä tämä itse järjestetty interventio myös toimi. Se katkaisi unettomuuskierteen ja yöllisen stressin siitä, ettei uni tule. Nyt pystyn taas nukahtamaan ja nukkumaan ilman lääkkeitä. Havahdun kyllä yhä öisin ja saatan jäädä pidemmäksi aikaa valvomaan, mutta se ei enää stressaa niin kuin aiemmin. Osaan taas ottaa tuon ajan henkisenä lepona, jolloin ei tarvitse muuta kuin olla.

Väsyttääkö minua edelleen? Kyllä. Mutta sitä ei tässä pikkulapsiarjessa pääse mitenkään pakoon. Ennen äidin unikoulua väsymykseni oli lamauttavaa, nyt se tuntuu normaalimmalta. Sitä paitsi tällä hetkellä, pimeässä marraskuussa, koko Suomea varmasti väsyttää.

Entäpä vauva? Oliko tassuttelu-unikoulusta hyötyä? Kyllä ja ei. Useampia öitä on mennyt niin, että lapsi nukkuu läpi yön. Silti edelleenkin on öitä, jolloin hän ei todellakaan nuku. Mutta onneksi edes joskus yöt menevät kivasti, sillä pärjää jo.

äitiys

Jos jotain tästä kaikesta opin, niin sen, että unettomuuskierre pitää katkaista. Liian helposti sitä kuvittelee, että äidin nyt vain kuuluu olla väsynyt ja jaksaa. Mutta sellaista äitiä, joka hoitaa jatkuvasti kaiken kahden tunnin yöunilla iloisena ja valittamatta, ei ole olemassa. Kukaan ei jaksa kuukaudesta tai jopa vuodesta toiseen nukkumatta, ei meitä ole suunniteltu niin.

Toistan saman, mitä olen sanonut aiemmin kirjoittaessani rohkeuspastilleista: minä en selviäisi yksin. Kukaan ei selviä yksin. Varsinkaan väsyneenä. Minua auttoivat mieheni, isovanhemmat, lääkäri ja ystävät, joille tilitin ongelmaani. Heitä kaikkia tarvittiin, jotta yksi ihminen, minä, saisin unta. Onneksi he pystyivät auttamaan. Ei ollut helppoa myöntää itselle ja muille, ettei jaksa, mutta oikeastaan sekin teki ihan hyvää. Olen mieluummin inhimillinen kuin yli-ihminen.

Kirjoitin omasta unikoulustani vertaistukihengessä, koska saan itsekin lohtua, jos kuulen, etten ole väsymykseni kanssa yksin. Jollekin tämä saattaa kuulostaa ruikuttamiselta – ja sitähän se tavallaan onkin. Mutta tämä on minun elämäni ja blogini, eikä minulla ole tarvetta esittää kummassakaan jotain muuta kuin olen.

Äitiys ei ole kilpailu, väsymys ei ole kilpailu. Unitaistoihin liittyvässä kilpailussa voittaja on se, joka saa lopulta nukuttua. Ensi yöksi toivonkin meille kaikille mahdollisimman rauhallista yötä.

Oletko sinä tällä hetkellä kovin väsynyt? Miten pärjäilet?

Äidin unikoulu, osa 1: uupunut äiti

Uni, tuo elämää ylläpitävä tekijä. Kun se viedään, ei jäljelle jää mitään. Olen nyt ollut jo useamman kuukauden tilanteessa, etten ole nukkunut öisin kuin pari tuntia. Vauva tietenkin valvottaa, mutta suurin ongelma on minä itse: en saa nukuttua silloin, kun siihen olisi mahdollisuus.

Olen aina ollut herkkäuninen ja huono nukkuja. Odotan unta pitkään ja havahdun helposti, enkä sitten saa enää unta uudestaan. Vauva-aikana tämä piirre on silkkaa kidutusta. Herään vauvan ääniin, vaikka minulla olisi korvatulpat korvissa ja hän nukkuisi eri huoneessa. Ja vaikka vauva jatkaisi unia, minä jään valvomaan ja stressaamaan seuraavaa herätystä.

Jo esikoisen vauvavuoden jäljiltä jouduin opettelemaan nukkumisen uudelleen. Kun saimme lapsen lopulta opetettua nukkumaan parempia öitä, minulla itselläni meni vielä pari kuukautta, että pystyin samaan. Silloin löysin avukseni melatoniinin. Se on luonnon oma niin sanottu pimeähormoni, jota myydään nykyään apteekeissa ja luontaistuotekaupoissa ilman reseptiä. Melatoniini rentoutti öitä ja sen avulla luontainen unirytmini pikku hiljaa palasi.

Nyt olen taas saman ongelman äärellä. En saa nukuttua, vaikka tilaisuuksia siihen ainakin silloin tällöin tarjoutuisi. En pysty myöskään tasoittamaan univelkaa päiväunilla, koska vauvan unet kestävät vain 15–30 minuuttia ja niitä otetaan parit päivässä. Minulle nukahtaminen tuona aikana on mahdottomuus. Esikoinenkin oli muuten samanlainen torkkuja.

Jatkuva unettomuus alkoi johtaa pikku hiljaa kohti romahduspistettä. Itkin pienimmästäkin vastoinkäymisestä, unohtelin asioita, hävitin tavaroita. Normaalisti olen säntillinen raha-asioissa, mutta nyt karhukirjeitä alkoi putoilla postilaatikosta unohtuneiden laskujen vuoksi. Hävitin myös muun muassa tablettitietokoneemme, jonka esikoinen lopulta löysi monen päivän päästä lastenhuoneen kaapista kirjojen keskeltä.

Unettomuuden myötä kaikki värit elämästäni alkoivat kadota. Tuntui, kuin kävisin koko ajan ylikierroksilla, mutta samaan aikaan henkiset akkuni huutaisivat punaisina. Purskahtelin itkuun sekä ystävien että tuntemattomien kanssa niitä näitä jutellessani. Jokapäiväiset, arkiset asiat alkoivat tuntua ylivoimaisilta. Aloin ymmärtää, miltä tuntuu masentuneista ihmisistä.

Jotain oli siis tehtävä. Väsymykseni keskellä oli silti vaikea ymmärtää mitä. Tiesin kyllä järjellä, että unikoulu 8-kuukautiselle vauvalle olisi tarpeen, mutta toimeen tarttuminen tuntui mahdottomalta. Eikä se ollut edes ongelman perimmäinen syy, vaan se, että minun itseni pitäisi saada jotenkin katkaistua unettomuuskierteeni.

Lopulta mieheni otti homman haltuunsa ja talutti minut lääkärille. Tässä tarvittiin nyt jotain naista vahvempaa avuksi. Lääkäri oli samaa mieltä ja määräsi minulle unilääkkeitä. Sellaisia, jotka sopivat imetykseen, sillä imetän vielä.

Lääkäri myös huomautti, että kropassani on käynnissä valtava hormonimyrsky, joka osaltaan tekee minut ylivirittyneeksi, itkuherkäksi ja masentuneeksi. Imetyshormoneilla on jostain syystä minuun tällainen vaikutus. Lääkäri ei ottanut kantaa imetyksen lopettamiseen, mutta aloin kallistua sille linjalle itse. Ensialkuun päätin lopettaa yöimetykset.

Nyt oli siis aika sekä vauvan että äidin unikoululle. Suunnitelma oli yksinkertainen: minä nukun lääkkeiden voimin, mies hoitaa tyttären yöheräilyt tassuttelu-unikoulun avulla. Kokemuksesta tiesimme, että vauvalle on helpompaa rauhoittua isän kanssa, isältä kun ei maitoa heru. Miehellä oli myös tässä vaiheessa enemmän voimia kestää vauvan yöitkut.

Aika unikoululle ei todellakaan ollut otollinen, sillä isällä oli käynnissä pitkä putki 18 tunnin työpäiviä. Olin huolissani hänen jaksamisestaan, mutta hän vakuutti pärjäävänsä. Minä sen sijaan en olisi pärjännyt enää hetkeäkään. Helpottuneena luovutin yövastuun vauvasta miehelleni, nappasin ensimmäisen unilääkkeen ja menin nukkumaan.

Unikoulun aloittamisesta on nyt kulunut pari viikkoa. Miten meillä on mennyt? Seuraavassa postauksessa kerron äidin unikoulun etenemisestä yö yöltä. Pysykää kuulolla.

EDIT: Toinen osa täällä ja kolmas täällä.