Äidin unikoulu, osa 2: heräilyä, raivareita ja yksi pitkä uniputki

Ensimmäinen osa täällä.

Ensimmäinen yö

Klo 19 Imetän, otan unilääkkeen ja odottelen, että alkaa väsyttää. Tästä eteenpäin vauva on miehen vastuulla. Ajatus tuntuu helpottavalta: vihdoinkin minulla on lupa ja jopa velvollisuus luovuttaa vastuu täysin pois omista käsistäni. Oloa helpottaa sekin, että esikoinen on yökylässä isovanhemmilla, joten hänen ei tarvitse heräillä vauvan itkuihin.

Klo 20 Alkaa väsyttää ihan tosissaan, vesilasikin lipeää kädestä. Siis nukkumaan.

Klo 20–24 Sekavia heräilyitä monta kertaa, kun kuulen vauvan itkun. Unilääkkeen avulla pystyn kuitenkin jatkamaan unta havahtumisesta huolimatta. Tämä taito on puuttunut täysin viimeiset viikot.

Klo 24-01 Herään taas vauvan itkuun, jonka mies hoitaa. Tunnen kuitenkin itseni vähän turhan virkeäksi. Unilääke ei enää vaikuta. Lääkemäärä on imetyksen takia niin maltillinen, ettei se näköjään kanna kauemmaksi. Olo on pettynyt ja ahdistunut. Eikö tämäkään keino tehoa? Millaisen tainnutuksen oikein tarvitsen, että saisin nukuttua? Uni tulee lopulta kuitenkin noin yhden aikaan.

Klo 01-4.45 Nukkumista. Vauva havahtuu juuri niihin aikoihin, jolloin olen normaalisti imettänyt. Epäilen, että aamu alkaa tästä. Itkua kestää jonkin aikaa, mutta mies saa kuin saakin tytön vielä unten maille.

Klo 6 Taas itkua, juuri kun mies on lähdössä töihin. Lapsi kuitenkin hiljenee muutaman huudon jälkeen. Minäkin saan jatkettua unta.

Klo 7.30 Vauva herää tyytyväisenä, minäkin herään tyytyväisenä ja iloitsen, että lapsi nukkui näin pitkään. Olo on kyllä tokkurainen ja hutera, en tiedä johtuuko se lääkkeestä vai siitä, että sain kerrankin nukuttua.

Unta yhteensä: 8 h 30 min (Vau! Pätkissä, mutta silti. Milloin muka olen viimeksi nukkunut näin paljon? Varmaan joskus ennen raskausaikoja.)

Toinen yö

Klo 20 Imetän ja otan unilääkkeen.

Klo 21 Nukahdan.

Klo 23.30 Herään vauvan itkuun ennen miestä ja tökin miehen hereille. Tajuan olevani täysin virkeä. Voihan paska. Makoilen ehkä 10 minuuttia ja otan lisää lääkettä. Pyörin, en löydä hyvää asentoa. Paniikki alkaa nousta, sillä pelkään, etten tule saamaan unta koko loppuyönä. Ahdistaa. Työasiatkin alkavat yhtäkkiä pyöriä mielessä. Se johtunee siitä, että olen päivällä ilmoittanut jääväni hoitovapaalle. Ja hyvä niin, eihän tällaista väsymyshirviötä voisi vielä ihmisten ilmoille päästääkään.

Kun mies on saanut vauvan tyynnyteltyä, minä alan raivota (puoliksi kuiskaten, mutta kuitenkin): Tästä ei tule yhtään mitään! En tule jaksamaan huomista päivää! Vihoissani nousen ylös puuhailemaan. Syön leipää, luen lehteä, makaan sohvalla. Stressaan sitä samaa mitä ennenkin: en saa nukuttua, vaikka siihen olisi mahdollisuus.

Klo 1.30 Alkaa vihdoin väsyttää ja kömmin takaisin sänkyyn nukkumaan.

Klo 6 Herään taas vauvan itkuun, mutta jatkan tokkuraisena unia.

Klo 7 Herään vauvan itkuun ja tajuan, että mies on jo töissä. Apua, ei kai vauva ole itkenyt tätä koko aikaa yksin? (Ei, mies oli saanut tytön rauhoitettua). Väsyttää vietävästi, mutta ylös on noustava. Iloitsen silti siitä, että sain lopulta kuitenkin useamman tunnin unta putkeen, vaikka pitkään valvoinkin.

Unta yhteensä: 8 tuntia (Taas näin pitkään, ihanaa!)

Kolmas yö

Klo 21 Laitan lapset unille, mies on töissä. Unilääkkeestä ei ole ollut niin paljon apua kuin toivoisin, joten päätän mennä ilman. Lääkkeenotto arveluttaa myös siksi, että olen ainut aikuinen talossa ja minun pitää pystyä toimimaan, jos jotain tapahtuu.

Klo 22.30 Menen nukkumaan turhan myöhään, kun tekee mieli viettää hetki omaa aikaa lasten nukahdettua. Tiedän tämän kostautuvan aamulla.

Klo 23 Herään vauvan itkuun ja kuuntelen, onko mies tullut jo kotiin. On, hän menee vauvan luokse. Saan jatkettua unia.

Klo 2-4 Esikoinen herättää ja jää pariksi tunniksi pyörimään hereille. Lopulta hän tulee väliimme sängylle. Olen tuskissani ja turhautunut. Kun lapsia on kaksi, aina jompikumpi valvoo. Heillä tuntuu olevan sanaton sopimus siitä, että aina kun toinen nukkuu, toinen on hereillä. Nukahdamme molemmat ehkä noin neljän aikaan.

Klo 6 Vauva herää ja aamu alkaa.

Unta yhteensä: 5 h 30 min (Ei mikään huippuyö, mutta tällä jo selviää seuraavasta päivästä.)

Neljäs ja viides yö

Otan unilääkettä molempina öinä. Esikoinen ja vauva herättelevät useampaan kertaan, mutta mies hoitaa urheasti rauhoittelut. Minäkin saan jatkettua havahduksista huolimatta unia. Nousen lasten kanssa kuuden maissa ja annan isän jatkaa unia.

Unta: n. 6 h per yö

Kuudes yö

Klo 21 Simahdan esikoisen kanssa pimeään huoneeseen.

Klo 22 Vauva saa megaitkukohtaukset. Nappaan unilääkkeen, saan melko pian unta uudelleen.

Klo 6 Vauva herää, minä herään pirteänä. Mitä ihmettä! Voiko tämä olla todellista? Olen nukkunut yli 7 tuntia putkeen! Tällaista oloa en muista kokeneeni pitkään pitkään aikaan. Kaikki tuntuu yhtäkkiä kirkkaalta, vähän liiankin. Voisin lähteä vaikka maratonille säkkipimeään aamuun.

On huikeaa, kun oma olo ei tunnu toivottomalta. Ehkä tästä kaikesta voi sittenkin selvitä. Ehkä minä sittenkin vielä joskus saan nukuttua.

Tulossa vielä yksi postaus, jossa pohdin, mitä äidin unikoulu opetti ja kerron, oppiko vauva nukkumaan.

Äidin unikoulu, osa 1: uupunut äiti

Uni, tuo elämää ylläpitävä tekijä. Kun se viedään, ei jäljelle jää mitään. Olen nyt ollut jo useamman kuukauden tilanteessa, etten ole nukkunut öisin kuin pari tuntia. Vauva tietenkin valvottaa, mutta suurin ongelma on minä itse: en saa nukuttua silloin, kun siihen olisi mahdollisuus.

Olen aina ollut herkkäuninen ja huono nukkuja. Odotan unta pitkään ja havahdun helposti, enkä sitten saa enää unta uudestaan. Vauva-aikana tämä piirre on silkkaa kidutusta. Herään vauvan ääniin, vaikka minulla olisi korvatulpat korvissa ja hän nukkuisi eri huoneessa. Ja vaikka vauva jatkaisi unia, minä jään valvomaan ja stressaamaan seuraavaa herätystä.

Jo esikoisen vauvavuoden jäljiltä jouduin opettelemaan nukkumisen uudelleen. Kun saimme lapsen lopulta opetettua nukkumaan parempia öitä, minulla itselläni meni vielä pari kuukautta, että pystyin samaan. Silloin löysin avukseni melatoniinin. Se on luonnon oma niin sanottu pimeähormoni, jota myydään nykyään apteekeissa ja luontaistuotekaupoissa ilman reseptiä. Melatoniini rentoutti öitä ja sen avulla luontainen unirytmini pikku hiljaa palasi.

Nyt olen taas saman ongelman äärellä. En saa nukuttua, vaikka tilaisuuksia siihen ainakin silloin tällöin tarjoutuisi. En pysty myöskään tasoittamaan univelkaa päiväunilla, koska vauvan unet kestävät vain 15–30 minuuttia ja niitä otetaan parit päivässä. Minulle nukahtaminen tuona aikana on mahdottomuus. Esikoinenkin oli muuten samanlainen torkkuja.

Jatkuva unettomuus alkoi johtaa pikku hiljaa kohti romahduspistettä. Itkin pienimmästäkin vastoinkäymisestä, unohtelin asioita, hävitin tavaroita. Normaalisti olen säntillinen raha-asioissa, mutta nyt karhukirjeitä alkoi putoilla postilaatikosta unohtuneiden laskujen vuoksi. Hävitin myös muun muassa tablettitietokoneemme, jonka esikoinen lopulta löysi monen päivän päästä lastenhuoneen kaapista kirjojen keskeltä.

Unettomuuden myötä kaikki värit elämästäni alkoivat kadota. Tuntui, kuin kävisin koko ajan ylikierroksilla, mutta samaan aikaan henkiset akkuni huutaisivat punaisina. Purskahtelin itkuun sekä ystävien että tuntemattomien kanssa niitä näitä jutellessani. Jokapäiväiset, arkiset asiat alkoivat tuntua ylivoimaisilta. Aloin ymmärtää, miltä tuntuu masentuneista ihmisistä.

Jotain oli siis tehtävä. Väsymykseni keskellä oli silti vaikea ymmärtää mitä. Tiesin kyllä järjellä, että unikoulu 8-kuukautiselle vauvalle olisi tarpeen, mutta toimeen tarttuminen tuntui mahdottomalta. Eikä se ollut edes ongelman perimmäinen syy, vaan se, että minun itseni pitäisi saada jotenkin katkaistua unettomuuskierteeni.

Lopulta mieheni otti homman haltuunsa ja talutti minut lääkärille. Tässä tarvittiin nyt jotain naista vahvempaa avuksi. Lääkäri oli samaa mieltä ja määräsi minulle unilääkkeitä. Sellaisia, jotka sopivat imetykseen, sillä imetän vielä.

Lääkäri myös huomautti, että kropassani on käynnissä valtava hormonimyrsky, joka osaltaan tekee minut ylivirittyneeksi, itkuherkäksi ja masentuneeksi. Imetyshormoneilla on jostain syystä minuun tällainen vaikutus. Lääkäri ei ottanut kantaa imetyksen lopettamiseen, mutta aloin kallistua sille linjalle itse. Ensialkuun päätin lopettaa yöimetykset.

Nyt oli siis aika sekä vauvan että äidin unikoululle. Suunnitelma oli yksinkertainen: minä nukun lääkkeiden voimin, mies hoitaa tyttären yöheräilyt tassuttelu-unikoulun avulla. Kokemuksesta tiesimme, että vauvalle on helpompaa rauhoittua isän kanssa, isältä kun ei maitoa heru. Miehellä oli myös tässä vaiheessa enemmän voimia kestää vauvan yöitkut.

Aika unikoululle ei todellakaan ollut otollinen, sillä isällä oli käynnissä pitkä putki 18 tunnin työpäiviä. Olin huolissani hänen jaksamisestaan, mutta hän vakuutti pärjäävänsä. Minä sen sijaan en olisi pärjännyt enää hetkeäkään. Helpottuneena luovutin yövastuun vauvasta miehelleni, nappasin ensimmäisen unilääkkeen ja menin nukkumaan.

Unikoulun aloittamisesta on nyt kulunut pari viikkoa. Miten meillä on mennyt? Seuraavassa postauksessa kerron äidin unikoulun etenemisestä yö yöltä. Pysykää kuulolla.

EDIT: Toinen osa täällä ja kolmas täällä.