Suhteeni aamukuuden herätyksiin

kello6

Meillä on viimeiset nelisen vuotta herätty aamulla klo 6. Joskus usein aiemmin, joskus harvoin myöhemmin. Pääsääntöisesti klo 6 on kuitenkin aika, kun vähintään jompi kumpi lapsista päättää, että nyt on aamu.

Esikoisen kanssa tämä oli järkytys. Täytyyhän lapsi saada nukkumaan pidempään, ajattelin. Tai oikeammin: täytyyhän minun saada nukkua pidempään. Jotenkin sitä luuli, että äitiyslomalla olisi aikaa kölliä, nukkua aamuisin pitkään ja ottaa iisisti. Hah.

Puolentoista vuoden kotonaolon jälkeen palasin töihin ja mies jäi vielä puoleksi vuodeksi hoitovapaalle. Silloin aamukuuden herätykset eivät niin harmittaneet, sainhan viettää jo ennen töitä ylimääräistä laatuaikaa lapsen kanssa. Samalla annoin aamu-unisen isän nukkua siihen asti, että lähdin töihin n. klo 8.

Kun päiväkotiarki esikoisen kanssa alkoi, kuuden herätyksistä tuli hyvä puoli esiin. Eipä tarvinnut repiä aamuvirkkua lasta juuri koskaan ylös sängystä. Aamuisin ei myöskään tullut kiire, kun valmistautumiseen oli jopa pari tuntia aikaa. Helpot ruuhkavuosiaamut olivat ehdottomasti paras puoli aikaisin heräävän lapsen vanhempana.

Ennen lapsia en juonut kahvia. Esikoisen kanssa aloin juoda erikoiskahveja. Nykyään juon jo sitä ihan tavallista.
Ennen lapsia en juonut kahvia. Esikoisen kanssa aloin juoda erikoiskahveja. Nykyään juon jo sitä ihan tavallista.

Kun kuopus sitten syntyi, toivoin ihan tosissani, että saisin toisella kerralla hieman parempiunisen tapauksen. Noh, enpä saanut. Ensimmäisen vuotensa tytär pärjäsi niin vähillä unilla, etten ymmärrä miten se oli mahdollista. Itse olin kuulemma vauvana samanlainen. Karman laki ja silleen.

Ärsyttävintä aikaisissa aamuherätyksissä kahden lapsen kanssa on ollut se, että he heräävät poikkeuksetta eri aikaan. Juuri sillä kerralla, kun toinen nukkua posottaisi kahdeksaan, toinen onkin pirtsakkana pystyssä klo 5.30. Ja seuraavana aamuna toisin päin. Pahimpina väsymyskausina ja kymmenien yöherätysten jälkeen en tiennyt aamuisin itkeäkö vai nauraa. Mutta siitäkin on toistaiseksi selvitty.

Tällä hetkellä aikaiset aamut tuntuvat yllättävän helpoilta. Suuri vaikutus on varmasti valolla. On älyttömän paljon helpompaa nousta, kun pimennysverhon takaa pilkistää valoa eikä sysimustaa pimeyttä. Merkittävää on sekin, että kuopus nukkuu jo aika usein läpi yön. Ja se, että minä menen kiltisti aikaisin nukkumaan.

Ensi yönä kelloja käännetään tunnilla eteenpäin. Meidän perheellemme se tarkoittaa jotain hienoa: nousemme virallisesti vasta klo 7! Se tuntuu jo pelkkänä ajatuksena lähes unelmalta. Hassuja ovat lapsiperheen ilot.

Onko siellä muita aamuvirkkuja tai aamukukkujien vanhempia?

Äidin unikoulu, osa 1: uupunut äiti

Uni, tuo elämää ylläpitävä tekijä. Kun se viedään, ei jäljelle jää mitään. Olen nyt ollut jo useamman kuukauden tilanteessa, etten ole nukkunut öisin kuin pari tuntia. Vauva tietenkin valvottaa, mutta suurin ongelma on minä itse: en saa nukuttua silloin, kun siihen olisi mahdollisuus.

Olen aina ollut herkkäuninen ja huono nukkuja. Odotan unta pitkään ja havahdun helposti, enkä sitten saa enää unta uudestaan. Vauva-aikana tämä piirre on silkkaa kidutusta. Herään vauvan ääniin, vaikka minulla olisi korvatulpat korvissa ja hän nukkuisi eri huoneessa. Ja vaikka vauva jatkaisi unia, minä jään valvomaan ja stressaamaan seuraavaa herätystä.

Jo esikoisen vauvavuoden jäljiltä jouduin opettelemaan nukkumisen uudelleen. Kun saimme lapsen lopulta opetettua nukkumaan parempia öitä, minulla itselläni meni vielä pari kuukautta, että pystyin samaan. Silloin löysin avukseni melatoniinin. Se on luonnon oma niin sanottu pimeähormoni, jota myydään nykyään apteekeissa ja luontaistuotekaupoissa ilman reseptiä. Melatoniini rentoutti öitä ja sen avulla luontainen unirytmini pikku hiljaa palasi.

Nyt olen taas saman ongelman äärellä. En saa nukuttua, vaikka tilaisuuksia siihen ainakin silloin tällöin tarjoutuisi. En pysty myöskään tasoittamaan univelkaa päiväunilla, koska vauvan unet kestävät vain 15–30 minuuttia ja niitä otetaan parit päivässä. Minulle nukahtaminen tuona aikana on mahdottomuus. Esikoinenkin oli muuten samanlainen torkkuja.

Jatkuva unettomuus alkoi johtaa pikku hiljaa kohti romahduspistettä. Itkin pienimmästäkin vastoinkäymisestä, unohtelin asioita, hävitin tavaroita. Normaalisti olen säntillinen raha-asioissa, mutta nyt karhukirjeitä alkoi putoilla postilaatikosta unohtuneiden laskujen vuoksi. Hävitin myös muun muassa tablettitietokoneemme, jonka esikoinen lopulta löysi monen päivän päästä lastenhuoneen kaapista kirjojen keskeltä.

Unettomuuden myötä kaikki värit elämästäni alkoivat kadota. Tuntui, kuin kävisin koko ajan ylikierroksilla, mutta samaan aikaan henkiset akkuni huutaisivat punaisina. Purskahtelin itkuun sekä ystävien että tuntemattomien kanssa niitä näitä jutellessani. Jokapäiväiset, arkiset asiat alkoivat tuntua ylivoimaisilta. Aloin ymmärtää, miltä tuntuu masentuneista ihmisistä.

Jotain oli siis tehtävä. Väsymykseni keskellä oli silti vaikea ymmärtää mitä. Tiesin kyllä järjellä, että unikoulu 8-kuukautiselle vauvalle olisi tarpeen, mutta toimeen tarttuminen tuntui mahdottomalta. Eikä se ollut edes ongelman perimmäinen syy, vaan se, että minun itseni pitäisi saada jotenkin katkaistua unettomuuskierteeni.

Lopulta mieheni otti homman haltuunsa ja talutti minut lääkärille. Tässä tarvittiin nyt jotain naista vahvempaa avuksi. Lääkäri oli samaa mieltä ja määräsi minulle unilääkkeitä. Sellaisia, jotka sopivat imetykseen, sillä imetän vielä.

Lääkäri myös huomautti, että kropassani on käynnissä valtava hormonimyrsky, joka osaltaan tekee minut ylivirittyneeksi, itkuherkäksi ja masentuneeksi. Imetyshormoneilla on jostain syystä minuun tällainen vaikutus. Lääkäri ei ottanut kantaa imetyksen lopettamiseen, mutta aloin kallistua sille linjalle itse. Ensialkuun päätin lopettaa yöimetykset.

Nyt oli siis aika sekä vauvan että äidin unikoululle. Suunnitelma oli yksinkertainen: minä nukun lääkkeiden voimin, mies hoitaa tyttären yöheräilyt tassuttelu-unikoulun avulla. Kokemuksesta tiesimme, että vauvalle on helpompaa rauhoittua isän kanssa, isältä kun ei maitoa heru. Miehellä oli myös tässä vaiheessa enemmän voimia kestää vauvan yöitkut.

Aika unikoululle ei todellakaan ollut otollinen, sillä isällä oli käynnissä pitkä putki 18 tunnin työpäiviä. Olin huolissani hänen jaksamisestaan, mutta hän vakuutti pärjäävänsä. Minä sen sijaan en olisi pärjännyt enää hetkeäkään. Helpottuneena luovutin yövastuun vauvasta miehelleni, nappasin ensimmäisen unilääkkeen ja menin nukkumaan.

Unikoulun aloittamisesta on nyt kulunut pari viikkoa. Miten meillä on mennyt? Seuraavassa postauksessa kerron äidin unikoulun etenemisestä yö yöltä. Pysykää kuulolla.

EDIT: Toinen osa täällä ja kolmas täällä.