Valitsen mieluummin ruokailon kuin ruokainhon

Ruoasta on tullut meille kamalan vaikea asia. Näin ajattelin seuratessani keskustelua, jonka käynnisti ravitsemusterapeutti Hanna Partasen haastattelu Helsingin Sanomissa.

Hannan kommenttien mukaan ruoan ei aina tarvitse maistua hyvältä, sillä jos se on kovin maukasta, sitä saatetaan syödä liikaa ja lihoa. Perusjees-ruoan pitäisi riittää, ihmiset hifistelevät liikaa ruoan kimpussa. Hannan kotona herkutellaan jutun mukaan todella hyvällä ruoalla vain kerran kuussa, muuten sitä tulisi syötyä liikaa.

Hannan kollega, ravitsemusterapeutti Leena Putkonen huomautti olevansa täysin eri mieltä Se erilainen fitness-bloginsa Facebook-sivulla. Leenan mielestä liiallisen syömisen syyt ovat syvemmällä kuin ruoan maussa. Hän toivoisi, että ruoan energiapitoisuuksien sijaan keskityttäisiin puhumaan tietoisesta syömisestä ja iloittaisiin ruoasta.

Hannan kommentit saivat minut ajattelemaan ja pohtimaan omia ruokatottumuksiani, Leenan sanat taas huokaisemaan helpotuksesta.

ruokailo2

Voi, kun ruoka olisikin vain ruokaa. Mutta kun ei se ole. Se on tapa päteä, osoittaa ylemmyyttä, syyllistää, jopa rankaista (yleensä itseään). Sen äärellä selitellään, anteeksipyydellään, tunnetaan huonommuutta.

Tällaisesta suhtautumisesta on ruokailo kaukana. Se on ruokainhoa. Eikä inhosta yleensä hyvä seuraa. Inhon sijaan ruokakeskusteluun tarvittaisiin armoa, armoa ja armoa. Sekä itseä että toisten valintoja kohtaan.

Olen huomannut, että ruokaan ja ruokailutilanteisiin liittyy hirveästi epäonnistumisen tunteita. Tiedämme, miten meidän pitäisi syödä, mutta emme läheskään aina onnistu siinä. Se on otollista maaperää ruokainholle.

Ruokailo on sen sijaan ainakin minulle ajatuksena helposti lähestyttävä. Tulkitsen sen niin, että ruoasta on lupa nauttia. Vaikka se ei aina sisältäisikään optimoituja energiamääriä ja olisi joskus vähän epäterveellistäkin.

IMG_0012

Itse en ole missimitoissa, mutta en sairaalloisen lihavakaan. Olen taipuvainen herkuttelemaan makealla, välillä syön pitsaa. Toisinaan taas syömme koko perheen kesken kvinoaa, parsakaalia ja tofua.

Ei-niin-timmistä kropastani näkee, että ruoka ja herkut maistuvat ehkä vähän liikaa. Toisaalta ihoni voi kosmetologin mukaan niin hyvin, että syön selkeästi oikeita asioita. Olenko nyt siis onnistuja vai epäonnistuja?

En tiedä, onko sillä lopulta mitään väliä. Sen kyllä tiedän, että kun lopetin kyttäämästä omia syömisiäni, aloin voida henkisesti paljon paremmin. Ennen söin suklaata salaa itseltänikin, nyt nautin siitä tietoisesti. Yleensä silloin tulee syötyä muutama pala eikä koko levyä.

Väitän, että hölläämällä olen oppinut kuuntelemaan kehoani paremmin, vaikkei se ihan helppoa olekaan. Varsinkin, kun häiritsevää hälinää on joka puolella.

Minulle kävikin jännä juttu, kun olin kotona hetken yksikseni ilman lapsia. Ajattelin, että heittäydyn sohvalle ja kaivan kaapeista kaikki herkut esiin. Sen sijaan kroppani aivan selvästi kaipasikin kevyttä ja kasvispitoista ruokaa. Yllätyin, iloisesti.

Kyllä tämä tästä, välillä herkutellen, välillä kevennellen. Rennolla otteella. Eikö vaan?

Seuraa blogia FacebookissaBloglovinissaInstagramissa ja Twitterissä.

Kotimainen ruoka ei ole itsestäänselvyys

traktorimarssi

Kymmenittäin traktoreita lipuu hiljaa eteenpäin Helsingin ydinkeskustassa. Siinä näky, johon ei ihan ensimmäisenä uskoisi törmäävänsä. Istun autonratissa ja ihmettelen tapahtumia samalla, kun lapset hihkuvat takapenkillä traktoreita osoitellen.

Kyseessä oli suomalaisten viljelijöiden järjestämä Traktorimarssi. MTK:n mukaan siihen osallistui yli 700 traktoria ja 5000 viljelijää, jotka kokoontuivat osoittamaan mieltään Senaatintorille muun muassa ruoan halpuutusten ja kartellien takia.

Jumittuminen traktoreiden keskelle pisti miettimään viljelijöiden tilannetta ja omaa suhdettani kotimaiseen ruokaan.

Kuva löytyy myös Instagramistani. Minut löydät sieltä nimellä rosannainen.
Kuva löytyy myös Instagram-tililtäni. Minut löydät sieltä nimellä rosanna_marila.

En tiedä mitään viljapeltojen hoitamisesta. En osaa teurastaa eläintä tai lypsää. Jopa kaiken kestävät viherkasvit kuolevat kotona minun hoidossani. Olen vieraantunut luonnosta, vaikka sitä kunnioitankin.

Olen tottunut kantamaan ruokatarvikkeet viereisestä kaupasta kotiin tuosta noin vain. Oikeastaan kaupassakäynti tuntuu useimmiten pakolliselta pahalta. Hohhoijaa, taas ovat maito, leipä ja vihannekset loppu, pitääkö sitä kauppaan asti raahautua? Olen tässä mielessä aika laiska. Vaikka oikeastihan ruoan hankkiminen on tehty minulle todella helpoksi.

Suosin kuitenkin aina suomalaista, mielellään kotimaisia luomutuotteita. Jos esillä on Suoraan viljelijältä -kyltti, suuntaan sille laarille. Vaikka ruokaa olisi tarjolla halvemmallakin.

Ratsasin jääkaappimme varmistaakseni, että meiltä todella löytyy suomalaisia luomutuotteita enkä vain kuvittele sitä. Löytyihän niitä.
Ratsasin jääkaappimme varmistaakseni, että meiltä todella löytyy kotimaisia luomutuotteita enkä vain kuvittele sitä. Löytyihän niitä.

Traktorimarssi oli hyvä muistutus siitä, ettei ruoka ilmesty pöytään tyhjästä. Jonkun on tuotettava se. Mahtaa vaatia sisua olla viljelijä maassa, jossa kasvukautta riittää vain ripaus vuodesta.

Kotimainen ruoka ei ole itsestäänselvyys. Hallituksen säästö- ja tukipäätöksille en yksittäisenä kansalaisena voi mitään, mutta kulutusvalintojeni lisäksi voin sentään kiittää niitä, jotka ruokani kasvattavat.

Kiitos siis suomalaiset viljelijät, että tuotatte meille muille ruokaa, jota syödä. Tänään puuroa lapsille keittäessäni en ajattele, kuinka yksitoikkoista on hämmentää sitä illasta toiseen. Ajattelen mieluummin teitä ja sitä työtä, mikä noiden hiutaleiden eteen on tehty.