Kiitos tuuppauksesta Ping Helsinki

Tiedättekö sen hetken, kun pieni avustava tönäisy käynnistää yhtäkkiä jotain hienoa? Kun tekisi mieli kokeilla jotain, joka tuntuu oikealta, mutta ei ihan uskalla. Ja sitten tulee joku toinen, joka lempeästi tuuppaa ja sanoo: uskalla vain.

Tapasin aviomieheni tällä tavalla. Olimme ihan tavallisena torstai-iltana baarissa, aloimme vilkuilla toisiamme – ja sisälläni läikähti. Teki mieli mennä juttelemaan, mutta ujous iski. Ystäväni (josta sittemmin tuli kaasoni) katsoi hetken vierestä ja tuuppasi sitten minut istumaan nykyisen mieheni viereen. Enempää ei tarvittu.

Välillä tarvitaan toisten apua, että uskaltaa. Se, että minut valittiin mukaan nyt perjantaina järjestettäville PING Helsinki -somefestareille, oli minulle bloggaajana tuo tarvittava tuuppaus. Se vapautti minut.

Tuntuu, että aivan yhtäkkiä olen löytänyt sisäisen ääneni. Jokin minua aiemmin estänyt klikki on poissa. En enää pelkää epäonnistumista, annan mennä vaan. Olen alkanut uskoa itse itseeni. Ja se tuntuu aivan mielettömän hienolta.

En tiedä mitä tulevaisuus tuo, vai tuoko yhtään mitään. Sillä ei ole väliä. Minulla on juuri nyt todella hauskaa tämän blogin kanssa. Vain se merkitsee.

Aina välillä sitä pohtii, mitä merkitystä omalla työllä tai harrastuksella on paitsi itselle, myös toisille ihmisille. Sitä ei oikein voi tietää, ellei joku sitä kerro. Siksi halusin kertoa tämän. Kiitos siis tuuppauksesta Inna-Pirjetta, Aku, Nella, Sanna ja Emmi!

Hauskintahan tässä on se, että varsinainen festivaali ja koko lysti on vielä edessä. Mitä ikinä siellä opinkaan, aion jakaa myös täällä. Vielä pari päivää pitää jaksaa odotella.

Tuuppimisiin!

Seuraa blogia FacebookissaBloglovinissaInstagramissa ja Twitterissä.

Lihavallakin on oikeus olla onnellinen

Edellinen kirjoitukseni Naiset, lopettakaa anteeksipyytely painostanne keräsi valtavan tykkäys- ja palautevyöryn sekä blogissa että ympäri somea. Ilmeisesti tuo teksti osui ja liikautti jotain teissä muissa naisissa. Olen siitä kiitollinen, otettu ja iloinen. Se, että tämä oma pieni luomukseni ja ajatukseni saavat tällaista vastakaikua, tuntuu todella hyvältä. Kiitos.

Naiseus, naisten tukeminen ja naisten oikeuksien puolustaminen ovat asioita, joista saan henkistä polttoainetta. Jos huomaan, että jotakin naista kohdellaan kaltoin, se on minulle bensaa liekkeihin. Tunnen tarvetta tulla väliin. Ennen en uskaltanut puuttua, katsoin vierestä ja puhisin hiljaa mielessäni. Mutta en halua enää olla sivustakatsoja. On aika uskaltaa.

Aiempaan postaukseeni tulleet kommentit lihavista, reilusti ylipainoisista ihmisistä herättivät nimittäin sisäisen puolustajani. Mistä ihmeestä kumpuaa tämä tarve vähätellä, arvostella ja haukkua liikalihavia ihmisiä? Miksi ihmeessä pitää yrittää korottaa omaa itseä lyttäämällä muita?

Reilusti ylipainoinen ihminen tietää aivan varmasti itsekin olevansa liian lihava. Kenenkään ei tarvitse sitä hänelle erikseen kertoa. Hän myös tietää, että hänen pitäisi laihduttaa. Jos se olisi helppoa, hän olisi tehnyt sen jo.

Ulkopuolelta tuleva – yleensä neuvomiseksi naamioitu – kritiikki ei laihdutusasioissa toimi. Laihduttajan pitää itse tehdä päätös laihduttamisesta. Se, että joku täysin ulkopuolinen ihminen antaa ymmärtää, että liikalihavan pitäisi laihtua, ei auta tai kannusta. Se vain latistaa.

Jos et ole lääkäri, laillistettu ravitsemusterapeutti tai varta vasten avuksi palkattu personal trainer, älä kommentoi liikalihavalle mitään hänen painostaan. Lihavalla ihmisellä on kiloihinsa aina jokin syy. Hän ei ole laiska ja saamaton, kilojen kertyminen lähtee jostain paljon syvemmältä. Eikä sitä syytä voi päälle päin nähdä.

Jos haluat oikeasti auttaa jotakuta, joka haluaisi laihduttaa, tee se hänen ehdoillaan. Jos lihava pohtii esimerkiksi urheilun aloittamista, tarjoudu lähtemään hänen kanssaan vaikka kävelylle. Jos hän huomauttaa, että pitäisi syödä paremmin, kokatkaa yhdessä jotain terveellistä ruokaa. Jos hän haluaa jutella, yritä olla neuvomatta ja vain kuunnella.

Tämä ja ylläolevat kuvat tessholliday.com.
Tämä ja ylläolevat kuvat tessholliday.com.

Sitten on vielä heitäkin, jotka eivät halua laihduttaa. He ovat liikalihavia, mutta tietoisesti päättäneet olla välittämättä ulkopuolelta tulevista kehopaineista. Silloin se on heidän päätöksensä ja sitä pitää kunnioittaa. Katsokaa nyt vaikka noita kuvia plusmalli-kehoaktivisti Tess Hollidaysta. Ne puhuvat puolestaan.

Kun hyväksyy itsensä, haluaa itselleen hyvää. Silloin ei välttämättä teekään niin paljoa mieli tarttua siihen lohtusuklaalevyyn. Ja ehkä, pikku hiljaa, alkaa tehdä omaa fyysistä terveyttä tukevia valintoja. Mutta vaikkei alkaisikaan, itsensä hyväksyminen ja rakastaminen on joka tapauksessa hienoa ja inspiroivaa.

Edellisen kirjoitukseni ydinsanoma oli: ollaan armollisia itsellemme. Nyt yritän tässä sanoa, että ollaan armollisia myös toisillemme. Meillä kaikilla on kokoon katsomatta oikeus olla onnellisia juuri nyt, juuri tässä hetkessä.

LUE LISÄÄ:

Liian läski vaateostoksille?

Ottaisitko lapsellesi suihkurusketuksen?

Seuraa blogia FacebookissaBloglovinissaInstagramissa ja Twitterissä.