Olen oppinut (melkein) sanomaan ei

Blogissa on ollut viime aikoina hiljaista. Ja se on minusta erittäin hyvä juttu. Se nimittäin kertoo siitä, että olen oppinut sanomaan ei.

Kun palasin syyskuussa töihin perhevapailta, osasin epäillä, ettei aika ruuhkavuosien takia riitä kaikelle. Joten olen sanonut blogille ei. Ja olen tosi tyytyväinen, että olen tehnyt niin. Osaan asettaa rajoja itselleni, jes!

Se on jännä juttu, tuo ei:n sanominen. Se kun on jostain syystä niin kovin vaikeaa. Mutta olen oivaltanut jotain. Sellaista, minkä tajutessaan ihmettelee, miten en tätä aiemmin ymmärtänyt.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan: selkeä ei on parempi kuin vaikeroiva kyllä.

Olen jostain syystä taipuvainen ajattelemaan, että minun olisi suostuttava joka ikiseen pyyntöön, jonka joku esittää. Kieltäytymisellä pelkään kai aiheuttavani pettymyksen. Niinpä suostun pyyntöön, johon minulla ei olisi aikaa – ja alan soimata itseäni tyhmästä päätöksestä. Tai sitten kieltäydyn kierrellen, kaarrellen ja selitellen.

Jos ystävä pyytää kahville, mutta olen yksinkertaisesti liian väsynyt, voin sanoa lempeästi: ei tänään. Jos joku sanoo minulle, että olisipa kiva jos kirjoittaisit blogiin, voin ajatella: mahtavaa, että joku tykkää. Ei niin, että olenpa huono, kun en ole saanut mitään aikaiseksi.

On oikeastaan aika höpsöä minulta jäädä pohtimaan ja märehtimään muiden esittämiä pyyntöjä ja pahimmassa tapauksessa menettää niiden takia yöuneni. Se ei varmasti ole ollut ehdotuksen tekijän tarkoitus. Eikä se auta tippaakaan, että sanoo: haluaisin niin kovasti auttaa, mutta. Joko auttaa tai sitten ei. Siltä väliltä vaihtoehtoja ei oikeastaan ole.

Rajan veto ei tietenkään ole helppoa, sillä kieltäytyminen kaikesta ei myöskään ole reilua. Joustavuutta tarvitaan, että päästään eteenpäin. Mutta tätähän tämä elämä on, oppimista.

Miten kasvattaa kiltistä tytöstä häijy muija?

Puhe kilteistä tytöistä on niin nähty. Nyt puhutaan häijyistä muijista. Ja se on mahtavaa.

Donald Trump teki palveluksen meille naisille nasty woman -kommentillaan, jonka hän heitti USA:n presidenttivaaliväittelyssä Hillary Clintonille. Yritys loukata kääntyi päälaelleen ja sanaparista on painettu jo t-paitoja. Eikä mikään ihme, minuunkin se kolahti täysillä.

Jos jotain tarvitsen, niin ripauksen lisää häijyyttä. Sellaista viekasta pilkettä silmäkulmaan, joka antaa lisää pokkaa kehdata asioita. Vähemmän kuuliaisuutta, enemmän itseni ja muiden puolien pitämistä.

Olen väsynyt kilttiin tyttöön itsessäni. Myötäily, itseni alentaminen ja vähätteleminen ei hyödytä ketään, ei varsinkaan minua itseäni. Ja silti se on edelleen rooli, johon ihan huomaamattani usein solahdan.

Onneksi tytöstä polvi paranee. Tyttäressäni on tällä hetkellä huomattavasti enemmän häijyä muijaa kuin minussa. Hän on suorastaan häpeilemätön: huutaa kurkku suorana jos siltä tuntuu, antaa kiusaavalle isoveljelle samalla mitalla takaisin ja vaatii huomiota, vaikka vanhemmat olisivat miten väsyneitä. Hän on uuvuttava raivoaja, esiuhmaikäinen, joka alkaa pikku hiljaa ymmärtää, että hänelläkin on valtaa tässä perheessä. Ja äitinä olen ihan, että jes, tätä lisää.

Kiltti tyttö sisälläni toki älähtää: ”ei lasta saa kannustaa huutamaan ja repimään toisia hiuksista!” Mutta kyse ei ole siitä. En tietenkään halua opettaa häntä ajattelemaan, että toisia saa satuttaa. Kyse on siitä vapaudesta, mikä hänessä vielä on.

Vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäiseltä tyttäreltäni puuttuu kulttuurin luoma käsitys itsestään tyttönä ja naisena, joka minussa itsessäni elää vahvana. Hän ei ole vielä imenyt itseensä ulkopuolelta tullutta ajatusta siitä, millainen hänen pitäisi olla. Kärjistäen: hän uskoo itseensä ja voivansa tehdä mitä vain, minä en.

Tyttäreni todellakin kasvattaa enemmän minua kuin minä häntä.

Poikani on kiltimpi ja mukautuvampi, oikea kiltin lapsen esikuva. En kuitenkaan ole hänen kiltteydestään huolissani. Miksen? Koska pojille on tässä maailmassa tarjolla enemmän lokeroita. On itsestäänselvää, että poika tai mies voi olla samaan aikaan kiltti ja vaikkapa menestynyt. Ei oikeastaan edes ole sellaista lokeroa kuin ”kiltti poika” tai ”häijy äijä”.

Haluan tyttärelleni samaa. Olisi aivan mahtavaa, jos hän voisi ihan itse selvittää, millainen hän haluaa olla. Että me kaikki naiset voisimme.

Miten sitten estäisin sen, etten huomaamattani itse lokeroisi tytärtäni vaan osaisin tukea hänen minuuttaan? Minun pitää olla itse rohkea, se vähän häijy muija. Kiltiksi tytöksi kasvaneelle se on aika pelottava ajatus, mutta ainut keino.