Ylimielisyys on inhimillistä

”En kestä ajatusta siitä, että pitäisi aina vain rakastaa kaikkia muita. Olen ollut neljä vuotta kaupan alalla töissä, mä vittu vihaan muita ihmisiä!” Näin huudahti ystäväni keskellä katua ja ihmisvilinää. Minä purskahdin nauramaan ja halasin häntä. Rehellinen purkaus, kuinka virkistävää!

Samaisella ystävälläni oli raikas näkemys myös ylimielisyyteen: ”Meistä kaikista löytyy ylimielisyyttä. Se on inhimillistä.” Sekin huomio osui ja upposi.

Ylimielisyys ja muiden yläpuolelle asettuminen on mielestäni luotaantyöntävä piirre. Mutten voi sataprosenttisesti vannoa, ettenkö joskus itse tuntisi tai ajattelisi niin. Minun on silti vaikea suoda itselleni tällaisia tunteita.

Jos puhun toisille jostakin ylimielisestä ajatuksesta, aloitan sen käymällä läpi tietynlaisen rimpsun: ”En tarkoita tällä pahaa, ymmärrän kyllä tässä asiassa olevan monta puolta, tilanne on monimutkainen, tässä on varmasti ollut vaikeaa muutenkin…” Lista voisi jatkua vaikka miten pitkään. Pelkään mennä asiaan ja pehmentelen mielipiteeni lähes mössöksi, joista ei enää ota selvää.

Mutta onko tämä pidemmän päälle kovin hyvä juttu? Ehkä olisikin parempi hyväksyä se ajatus, että minussa ja meissä kaikissa on toisinaan ripaus ylimielisyyttä? Liialla nöyristelyllä ja anteeksipyytelevällä asenteella, johon minulla on ollut taipumusta, ei oikein saavuta mitään. Toisin sanoen: jos haluan kasvattaa kiltistä tytöstä häijyn muijan, minun pitää oppia siihen itsekin.

Niinpä olen harjoitellut ylimielisyyden tunteen purkamista. Se onnistuu seurassa, jossa voin luottaa toiseen. Minulla on onneksi ystäviä, joilla ei ole mitään ongelmaa sanoa ääneen ylimielisyyksiään. Heitä ei hävetä olla ylimielisiä, he ovat sitä ihan rehellisesti. He eivät häpeile negatiivisia puoliaan tai tunteitaan. Kun he purkavat tuntonsa turvallisesti, se ei purkaudu hallitsemattomana jonain hankalana hetkenä.

Tällaisessa seurassa minäkin uskaltaudun treenaamaan ei-niin-poliittisesti-korrekteja mielipiteitäni. Ja kenties olemaan hitusen rehellisempi itselleni. Sillä kuten ystäväni sanoi, ylimielisyys on inhimillistä. Eikä inhimillisyys ole ikinä huono juttu.

Suhteeni rahaan laman lapsena

Savusuolaa-blogin Janica kirjoitti hiljattain osuvaa pohdintaa siitä, miten erilaisessa asemassa hän ja hänen lapsensa ovat rahan suhteen. Janica kuvaili omaa lapsuuttaan huono-osaiseksi, nykyistä elämäänsä hyväosaiseksi ja mietti, miten kasvattaa oma lapsi arvostamaan tilannetta.

Olen miettinyt ihan samaa. Miten tosiaan?

Olen 90-luvun laman lapsi. Olin alle 10-vuotias, kun molemmat vanhempani jäivät työttömiksi. Isäni tahtomattaan, äitini omasta tahdostaan, koska hän halusi pitää hetken taukoa pitkästä työputkesta. Mutta uusia töitä ei niin vain löytynytkään.

Perheessämme oli ajanjakso, jolloin ylimääräistä rahaa ei ollut yhtään. Ja se turhautti meitä kaikkia. Muistan huolen, jota vanhempani kokivat, vaikka en silloin ymmärtänytkään täysin sen syytä. Muistan, että se aiheutti jännitteitä perheessämme. Vanhempani eivät ikimaailmassa olisi halunneet kaataa aikuisten ongelmia meidän lasten niskaan, mutta olin silti vähän huolissani.

Mielestäni en lapsena vaatinut ja odottanut vanhemmiltani juurikaan tavaraa tai tietynlaisia vaatteita, mutta minulla on mielikuva, että jos joskus uskalsin toivoa jotain, en saanut sitäkään. Vastaus tuntui aina olevan: nyt ei ole rahaa siihen. Se turhautti. Kerran tuhahdin vihaisena vanhemmilleni, että milloin meillä sitä rahaa sitten on? He vastasivat, että kolmen vuoden päästä.

Lama näkyi myös kotimme ulkopuolella. Muun muassa opettajat lomautettiin ala-asteeltamme joksikin aikaa. Osa vanhemmista tuli opettajien tilalle tunteja vetämään. En tainnut noin pienenä hirveästi kummastella tätä järjestelyä, vaikka näin aikuisuudessa ajatus kylmää. Asioiden on pitänyt olla koko yhteiskunnan tasolla todella huonosti, kun opettajat on passitettu kotiin ja meidän koululaisten oppivelvollisuus siirretty vanhempien harteille. Toivottavasti siihen ei mennä enää koskaan.

Uskon, että lama vaikutti minuun ja käsitykseeni rahasta merkittävästi. Vaikka perheemme huono rahatilanne ei lopulta jatkunut kovin pitkään, ymmärrykseni rahan arvosta kehittyi juuri silloin, kun sitä ei ollut.  Sen takia opin ymmärtämään, ettei raha todellakaan ilmaannu pankkitilille itsestään.

Nykyään olen se, jolla on aina vähän jemmarahaa pahan päivän varalle. Säästän ensin, ostan vasta sitten. En ole koskaan ollut veloissa (asuntolainaa lukuunottamatta). Olen vähän liiankin järkevä rahankäyttäjä, mistä saan välillä lempeää kuittia kavereilta.

Toki pitää ottaa huomioon, että kaiken tämän mahdollistavat tällä hetkellä säännölliset tulot. Olen täysi-ikäisenä käynyt läpi myös aikoja, jolloin olen todellakin joutunut miettimään keinoja saada penniä venytettyä.

Ajattelen, että rahaa pitää kunnioittaa, muttei kumartaa. Se tarkoittaa, että nyky-yhteiskunnassa raha on meidän jokaisen elämässä merkittävä asia. On uuvuttavaa, kun sitä ei ole. Mutta raha ei silti koskaan ole ihmisarvon mittari.

Tavallaan minulle kävi siis laman lapsena hyvin. Mutta entä nyt, kun minulla on omia lapsia?

Aivan kuten Janicaa, myös minua hämmentää, kun lapseni kyselee minulta, että äiti, milloin voisimme taas lentää Kroatiaan tai Thaimaahan? On hätkähdyttävää huomata, ettei hänen tarvitse pohtia ollenkaan sitä, mistä ja miten rahat siihen saadaan. Tavallaan se on ihanaa. Mutta mitä, jos se tekee lapsistani hemmoteltuja kakaroita?

Jos voisin valita, toivoisin lasteni oppivan ennen kaikkea sinnikkyyttä. Itse olen saanut siitä lama-ajan lapsuudessani hyvin konkreettisen esimerkin. Muistan, kuinka työtön äitini istui kahdeksan tuntia päivässä keittiön pöydän ääressä puhelinluettelon kanssa. Hän poimi sieltä firman toisensa jälkeen ja tiedusteli, olisiko tarjolla töitä. Lopulta työpaikka löytyi yrityksestä, jonka nimi alkoi W:llä.