Isän vuoro jäädä kotiin

Hoitovapaani vetelee viimeisiään. Viikon päästä palaan töihin ja lasten isä jää kotiin loppuvuodeksi. Tunnen tästä järjestelystä vaihdellen riemua ja pientä haikeutta, mutta ennen kaikkea kiitollisuutta.

Eihän tällainen järjestely mikään itsestäänselvyys ole. Isistä vain viitisen prosenttia jää kotiin hoitamaan lasta kotihoidontuella. Miten minulla sattuikin niin hyvä tuuri, että mieheni on siihen valmis?

Tapasimme mieheni kanssa 23-vuotiaina. Ei silloin tullut mieleen kysellä, että olisitko muuten valmis jäämään kotiin lasten kanssa. Pelkkä ajatuskin lapsista tuntui omassa elämässä tuolloin absurdilta.

Mutta tässä sitä nyt ollaan. Ja molemmat vielä tyytyväisinä tähän ratkaisuun. Vau.

Isän vuoro viedä lapset pallomereen.
Isän vuoro viedä lapset pallomereen.

Olemme tehneet mieheni kanssa kotivuoronvaihdon jo kerran aiemminkin. Esikoisen ollessa 1,5-vuotias palasin töihin ja isä otti kotiarkivetovastuun puoleksi vuodeksi. Muistelen tuota aikaa edelleen lämmöllä. Sain hetken ajan kaiken: sekä työn että kodin ilman huonoa omaatuntoa jommasta kummasta.

Ruuhkavuodet loistivat poissaolollaan, koska kotiin ja kokkaamaan ei ollut kiire. Lapsen pitkistä hoitopäivistä ei tarvinnut ahdistua, koska hän oli jo valmiiksi kotona. Isä hoiti juoksevat käytännön asiat sillä aikaa, kun itse olin töissä. Kaikki nauttivat.

Vaikka miten yritän, en keksi tästä järjestelystä mitään huonoa. Oikeastaan vähän pelottaa, että voiko kaikki mennä taas yhtä hyvin.

Isän vuoro lohduttaa, jos lasta harmittaa.
Isän vuoro lohduttaa, jos lasta harmittaa.

No okei, rahallisesti otamme tästä järjestelystä takkiimme. Mieheni tienaa minua enemmän ja on kaiken lisäksi yrittäjä. Mutta minä olen aina ollut suunnitelmallinen raha-asioissa, joten tyhjän päälle emme putoa.

Olen muun muassa alkanut säästää molempien lasten hoitovapaata varten jo ennen kuin raskaustesti on näyttänyt plussaa. Toki tiedostan, että tätä ovat tukeneet vakituinen työpaikka ja tasainen tulovirta.

Ja onhan meillä myös kotihoidontuki, Helsingin tarjoama kuntalisä sekä lapsilisät, joista kertyy noin 700 euroa kuussa. Jos äidit pärjäävät tällä rahalla, mikseivät isätkin?

Isän vuoro kokata perheelle joka päivä tällainen herkkuaamiainen. Muahahahahaa.
Isän vuoro kokata perheelle joka päivä tällainen herkkuaamiainen. (Saahan sitä toivoa.)

Me teemme tämän valinnan, koska pystymme siihen. Koska haluamme ja toisaalta myös voimme kohdella sekä meitä aikuisia että lapsia tasa-arvoisesti. Nyt molemmat lapset saavat olla kotona 1,5 vuotta äidin kanssa ja puoli vuotta isän kanssa. Olen siitä aika ylpeä.

Vaikka lapseni eivät ensimmäisiä vuosiaan tulekaan itse muistamaan, he varmasti kuulevat hoitojärjestelyistä kasvaessaan. Näin he toivottavasti oppivat tasa-arvoisiksi itsekin. Siihenhän tässä pyritään.

Seuraa blogia FacebookissaBloglovinissaInstagramissa ja Twitterissä.

Ei taas mennyt ihan putkeen

Miksi elämä pienten lasten kanssa on aina niin armotonta säätöä? Miksi lähteminen on niin vaikeaa? Miksi aina tapahtuu jotain odottamatonta, yleensä eritteisiin liittyvää? MIKSI?

Oli tässä taannoin kummipoikani konfirmaatio. Piti siis saada perhe valmiiksi ja toiseen kaupunkiin aamukymmeneksi.

Vartti ennen lähtöä mies muistaa, että autosta on pakko vaihtaa öljyt. Okei, hän hoitaakoon kuntoon auton, minä lapset ja itseni.

15 minuuttia myöhemmin uhkailujen, lahjonnan ja maailman pikaisimman meikkauksen jälkeen pääsemme autoon. Meikkivoide valuu hikipisaroiden mukana pois, esikoinen huutaa naama punaisena ja minä panikoin, että olemme myöhässä. Juhlamekkokin on jo tahroilla, mutta ei voi mitään.

Mikä täällä muuten haisee? Jaa, se olen minä. Kiireessä dödö on unohtunut. Yritän haihduttaa hikeä suuntaamalla auton tuulettimet kohti kainaloita.

Kirkonkellojen jo soidessa konfirmaation alun merkiksi käännämme auton parkkipaikalle. Samalla sekunnilla takapenkiltä kuuluu yökkäys. Just. Kuopuksen matkapahoinvointi ei olekaan parantunut.

Konfirmaatio menee hyvin, jos unohdetaan se, etteivät 1- ja 4-vuotiaat lapset jaksa kovin kauaa istua paikallaan. Lähetän mielessäni yläkertaan samanaikaisesti kiitokset ja pahoittelut Ylen Lasten Areena -älypuhelinsovelluksen käytöstä.

Rippijuhlapaikalla käynnistyy se normaali lapsiperhehärdelli: porrastreeniä rakastava kuopus juoksee koko ajan pää edellä kohti jyrkkiä kiviportaita ja esikoinen löytyy palotikkailta kiipeilemästä.

Molemmat lapset syövät lounaaksi karkkia ja käytös on sen mukaista. Toista meinaa pistää ampiainen. Isompi herättää pienemmän kesken päikkäreiden (kuva yllä). En ehdi juoda kahviani kuumana, mutta kuka sitä tässä lämmössä ja jo valmiiksi hikisenä kaipaisikaan.

Juhlat itsessään ovat ihanat ja tunteikkaat. Olen liikuttunut ja ylpeä kummitäti. Missä välissä pienestä sylivauvasta tuli minua pidempi, kaikin tavoin hurmaava nuori mies? Aika, se tosiaan kuluu niin nopeasti.

Kun juhlat on juhlittu, huokaisen helpotuksesta ja nostan kuopuksen jo valmiiksi likaiseen turvaistuimeen. Kuuluu prööt. Vaippa falskaa.

Voi aika, kulu jo.

Seuraa blogia FacebookissaBloglovinissaInstagramissa ja Twitterissä. Snapchat: rosannamarila.