Ilahtunut äitiyslomalainen

Pikkulapsiarki on niin sitovaa, että sitä väistämättä tuntee itsensä vähän ulkopuoliseksi maailman menosta. Kun muut opiskelevat, käyvät töissä ja toteuttavat itseään harrastuksissa, minä pyöritän lastenhoidon lomassa tiski- ja pyykkikonetta yhä uudestaan ja uudestaan. Iltariennot voi lähes kokonaan unohtaa, koska kun päivä on pulkassa ja lapset nukkumassa, energiaa jää juuri ja juuri iltapalan syömiseen ja hetken nettisurffailuun.

Vauva-arki on toisaalta ihanan yksinkertaista, toisaalta raivostuttavan puuduttavaa. Mitään ei oikein saa aikaan, vaikka samalla tietää, ettei tarvitse saadakaan. Toki sitä on myös valtavan kiitollinen, ettei loputtomalta tuntuvien uuvuttavien öiden jälkeen tarvitse ihan vielä olla tehokas työntekijä, vaan saa peräti yhteiskunnan tukemana haahuilla kotona puurotahraisessa yöpaidassa kahvikuppi kädessä.

Joillekin lasten hoitaminen kotona on se juttu, itse huomaan toisen lapsen kohdalla tarvitsevani tähän rinnalle jotain muutakin. Töihinpaluu ei silti sekään tunnu oikealta ihan vielä. Niinpä päätin kokeilla bloggaamista. Pessimisti sisälläni tosin epäili, ettei tänne varmaan löydä kukaan muu kuin pari puoliväkisin paikalle pakotettua kaveria.

Viimeisintä Perfektionismi onkin pelkoa -postaustani ovat kuitenkin käyneet lukemassa jo sadat ihmiset. Tekstillä on tykkäyksiäkin tätä kirjoittaessa 75. (Vinkki: jokaisen blogitekstin lopussa olevaa Tykkää-nappia voi painaa myös ilman, että tekstiä tarvitsee jakaa Facebookissa eteenpäin.) Minulle se on 75 kertaa enemmän kuin olisin osannut odottaa.

Jokainen tänne eksyvä lukija ja klikkaus on minulle kuin vakuus siitä, että blogin perustaminen kannatti. Että minulla, väsyneellä ja kaikin tavoin kulahtaneella kotiäidillä, on sittenkin ajatuksia, jotka kiinnostavat muitakin.

Nöyrä ja lämmin kiitos siitä, että luet tätä blogia. Sillä on tälle kirjoittajalle enemmän merkitystä kuin arvaatkaan.