Blogin luetuimmat jutut

Hitsiläinen, blogini täyttää tänään vuoden. Vuosi sitten päätin, että tuli mitä tuli, kirjoitan tätä vuoden ajan. Vaikka lukijoita ei olisi, vaikka kuinka väsyttäisi, vaikka saisin kuraa niskaan. Vasta vuoden jälkeen saan luovuttaa.

Alkuun lukijoita ei ollutkaan juuri yhtään, ja myönnän, että itsenäisenä blogina teidän löytämisenne onkin ollut välillä vaikeaa. Minua ujostutti puhua blogista tutuille ja pitää itsestäni ääntä somessa.

Sitten päätin, että ei tässä nyt auta ujostella. Täytyy vaan antaa mennä. Kertoa blogista kaikille, olla ylpeä itsestään. Ja kaikista tärkeimpänä uskaltaa kirjoittaa rehellisesti siitä, mitä ajattelee.

Tämä asenne näköjään palkittiin. Parhaimmillaan blogissa on ollut 25 000 käyttäjää kuussa. Ei se ihan huonosti ole aloittelevalta bloggaajalta, joka en tosin taida enää vuoden jälkeen olla. Välillä on ollut hiljaisempaa, mutta niin se menee muillakin.

En olekaan törmännyt kuraa heitteleviin kommentoijiin. Jotain eriäviä mielipiteitä on kyllä tullut, muttei mitään persoonaani kohdistuvaa. Älkää kuitenkaan turhaan pelätkö olla kanssani eri mieltä. Sen saa sanoa.

Bloggaaminen on superkivaa. Kirjoittaisin näitä tekstejä vaikka joka päivä, jos aikaa olisi. Olen vahvistunut naisena näiden kirjoitusten myötä. Se on yllättävä bonus, jota en osannut odottaa.

Kuluneen blogivuoden kunniaksi päätin kerätä yhteen blogin luetuimmat jutut ja kertoa muutaman ajatuksen noiden kirjoitusten taustalta. Saa nähdä, mitä seuraava vuosi tuo tullessaan. Sen voin paljastaa, että sanottavaa minulla vielä on. Ei tämä näköjään yhteen vuoteen jäänyt.

paino anteeksipyyteleminen

1. Naiset, lopettakaa anteeksipyytely painostanne

Blogin ylivoimaisesti luetuin juttu. Kirjoitin tekstin noin tunnissa, vaikka toki olin miettinyt ja sulatellut aihetta mielessäni pitkään. Olen edelleen häkeltynyt, että se kiinnosti niin monia (13 000 Facebook-reaktiota, huh huh).

Jos eläisimme täydellisessä maailmassa, naisten painosta ei tarvitsisi puhua enää lainkaan. Mutta emme elä. Törmään jatkuvasti joko netissä tai kasvokkain naisiin, jotka ovat jumissa. Jumissa siksi, että he kuvittelevat olevansa liian rumia ja läskejä toteuttamaan itseään.

Mikä määrä energiaa vapautuisikaan, jos naiset osaisivat lopettaa itsensä ja toistensa kritisoinnin? Mitä kaikkea me saisimmekaan aikaan? Näistä asioista on tärkeää puhua, joten niistä lisää jatkossakin.

Äitiyden rimanalituskeinot 4

2. Äitiyden rimanalituskeinot

Tätä tekstiä kirjoitin monta päivää. Hioin ja hain oikeita sanoja. Koska äitiys on herkkä aihe, jännitin jutun julkaisua. Ihan turhaan. Jopa kadulla tultiin pysäyttämään ja kehumaan tekstiä. Se ei tietenkään ole hyvän kirjoituksen mitta, mutta kyllähän se kannustaa jatkamaan.

Äitiys on aihe, jossa ei voi onnistua, jos lähtee vertailemaan itseään liikaa muihin. Mutta silti vertaistuki äitiydessä on äärimmäisen tärkeää. Tällä nuoralla yritän minäkin tasapainoilla, sekä äitinä että bloggaajana.

kotiapurinki1

3. Kavereiden kotiapurinki, silkkaa neroutta

Voi ihanat ystäväni, minkä teitte! Kavereiden yhteinen siivousrinki oli niin hyvä idea, että halusin pistää sen yleiseen jakoon. Idea on mahtavan tasa-arvoinen, sillä kuka tahansa ikään ja tulotasoon katsomatta voi kokeilla sitä. Ja se ihan oikeasti helpottaa arkea ja luo yhteisöllisyyttä.

Postaus lähti leviämään somessa solkenaan. Seurasin hämmentyneenä lukijakäyrien paukkumista ja olin vakuuttunut, etten tule enää ikinä kirjoittamaan yhtä luettua juttua. Näköjään olin väärässä, sillä kaksi ylempää juttua meni kuin menikin tämän tekstin ohi. Aika hauskaa.

liian läski vaateostoksille

4. Liian läski vaateostoksille?

Vaatteet ja niiden koot ovat jännä juttu. Moni tuntuu päättäneen, että kokonumero on naiseuden mitta. Jos ei mahdu tiettyyn vaatteeseen, on epäonnistunut. Höpö höpö sanon minä. Kuten kirjoituksessakin totean: jos vaate ei sovi minulle, vika on vaatteessa, ei minussa.

Me olemme ruumiinrakenteeltamme erilaisia, eri puista veistettyjä. Itse olen leveälanteinen ja -harteinen, enkä ole mahtunut pieniin vaatekokoihin edes hoikkana teininä. Mitä sitten? Ei meidän ole mikään pakko pyrkiä kaikin keinoin noudattamaan stereotyyppistä naiskuvaa. Me voimme valita toisinkin.

traktorimarssi

5. Kotimainen ruoka ei ole itsestäänselvyys

Tämä kirjoitus oli sattuma. Osuin vahingossa autoa ajaessani keskelle Traktorimarssi-mielenosoitusta, jossa maanviljelijät protestoivat ruoan hintojen halpuutusta ja kartelleja. Se avasi silmiäni, sillä aloin itsekin ajatella ja kiinnittää enemmän huomiota omiin ruokaostostottumuksiini.

Oivallus toi myös kotimaisen ruoan jollain tavalla lähemmäs minua itseäni. Tuntuu hienolta tajuta, että lukuisat maanviljelijät ovat ihan oikeasti nähneet vaivaa minun ruokani eteen. Edelleen siitä tulee lämmin olo. Asuimmepa maalla tai kaupungissa, me olemme lopulta yhtä. Tämän kun tässä epävakaassa maailmassa muistaisi.

Kiitos te ihanat lukijani, jotka olette liittyneet joukkoon, kommentoineet, tykänneet, tsempanneet tai vain kulkeneet hiljaa mukana. Olette kaikki yhtä tärkeitä. Hyvä me!

Seuraa blogia FacebookissaBloglovinissaInstagramissa ja Twitterissä. Snapchat: rosannamarila.

Mikä uuvuttaa äidin?

Juttelin lapsettoman ystäväni kanssa kotiäitiydestä. Selostin hänelle pitkät pätkät siitä, etten ole tässä roolissa parhaimmillani, sillä tarvitsen äitiyden rinnalle jotain muutakin, jotain omaa.

Samalla huomasin muuttuvani puolustelevaksi. Jossain mieleni sopukoissa sisäinen ääni hoki: ”olet huono äiti, kun et osaa nauttia lapsistasi.” Syyllisyysmörkö kenties?

Ystäväni katsoi minua kahvikuppinsa takaa kuin ääliötä. ”Niin? Tietenkin sinulla pitää olla jotain omaa”, hän totesi. Täysin ilman arvolatauksia, itsestäänselvyytenä. Se tuntui ihanan virkistävältä. Sisäinen syyllistäjäni hiljeni.

Äitiydessä on yksi uuvuttava asia ylitse muiden: omat odotukset. Niiden aiheuttama väsymys ei ole burn out -tyyppistä uupumusta, vaan enemmänkin pettymystä omaan itseen. Miksen pystynytkään olemaan sellainen äiti kuin kuvittelin? Miksi minusta tuli tämmöinen? Minähän vannoin, ettei tulisi.

Toisinaan pienten lasten hoito on pelkkää epäonnistumisen tunnetta. On vain vaatimuksia, eikä positiivista palautetta heru. Onnentunteet pitäisi repiä siitä, että saa ehkä yhden hymyn päivässä. Just joo.

Meidän kotonamme isä on se pullantuoksuisempi. Tässä hän leipoo pojan kanssa korvapuusteja. Tästäkin voisi äitinä ottaa paineita, mutta mieluummin tunnen kiitollisuutta.
Meidän kotonamme isä on se pullantuoksuisempi. Tässä hän leipoo pojan kanssa korvapuusteja. Tästäkin voisin äitinä ottaa paineita, mutta mieluummin tunnen kiitollisuutta.

Sitten ovat vielä ne, jotka tietävät lastenhoidosta kaiken muka paremmin. Ne, joiden mielestä tämäkin teksti on surkeaa valitusta. Ah, ylemmyydentunto. Inhoan sitä. Ulkopuolinen arvostelu on nimittäin viimeinen asia, mitä itseensä pettynyt äiti tarvitsee.

Äidiksi tulemisessa on vaikeinta, kun ei yhtäkkiä tunnekaan enää itseään. Kun on valtavassa vastuussa pienestä huutavasta puolimetrisestä, jota rakastaa enemmän kuin mitään, muttei tiedä miten hänen kanssaan kuuluu olla. Siinä tilanteessa ei matkusteta etsimään itseä joogaleirille palmujen katveeseen, vaan homma pitäisi jotenkin hoksata arjen kaaoksen keskellä.

Ensimmäisen lapsen kanssa olin ihan pihalla siitä kuka olen ja kuka minusta on tullut. Yritin pyristellä takaisin vanhaan ja turvalliseen, vaikka se oli mahdotonta. Kaupungilla lastenrattaita työntäessäni tunsin itseni näkymättömäksi. Meni aikaa, että hyväksyin äidin itsessäni.

Jostain syystä palaset loksahtivat kohdalleen toisen lapsen kanssa. Ehkä osasin lopulta päästää irti ajatuksesta, ettei vanhaan ole enää paluuta. Tajusin myös, että vaikka olen äiti, olen muutakin. Opin odottamaan itseltäni vähemmän. Nykyään työntelen lastenrattaita ylpeänä enkä tunne olevani näkymätön.

Äidin hengähdyshetki kahvikupin ja poikien leipomien pullien parissa. Hyviä olivat!
Äidin hengähdyshetki kahvikupin ja poikien leipomien pullien parissa. Hyviä olivat!

Äitiyden uuvuttavien odotusten kanssa on kuitenkin mahdollista tehdä sinunkaupat. On ihan ok kipuilla sitä, ettei homma mennyt tänäänkään suunnitelman mukaan. Se ei ole epäonnistumista, se on ihan normaalia.

Osaisinpa antaa neuvoja, miten päästä vaikeimmasta yli, mutta tavat ovat jokaiselle erilaisia. Oivallukset pitää saada itse.

Yhden helpottavan asian voin kuitenkin vinkata: kannattaa keinolla millä hyvänsä etsiytyä kylään sellaisen ihmisen sohvalle, joka on kokenut saman. Väsyneen äidin mieli piristyy kummasti kupista kuumaa kahvia, lapsia kiinnostavista uusista leluista ja vertaistuesta. Se ei ole ratkaisu kaikkeen, mutta se tekee ainakin yhdestä päivästä siedettävän.