Äidin unikoulu, osa 3: mitä opin

Ensimmäinen osa täällä ja toinen täällä.

Miten meillä tätä nykyä nukutaan? Joitakin viikkoja sitten tilanne oli huono, sillä minä en nukkunut ollenkaan. Yöunista oli vähitellen kehittynyt iso mörkö. Sain lääkäriltä lopulta unilääkkeet ja pidin viikon mittaisen äidin unikoulun samalla, kun mies hoiti vauvan yöheräilyt.

Unilääkkeet eivät toimineet ihan niin hyvin kuin olisin toivonut. Havahduin edelleen lasten ääniin, vaikka olisin kaivannut väsymykseltäni 8 tunnin täystainnutusta. Turhautti, mutta harvoin nämä asiat ratkeavat taikaiskusta. Veikkaan, että vaikka olisin mennyt yöksi yksin hotelliin, en olisi saanut nukuttua paljoakaan paremmin.

Mutta kyllä tämä itse järjestetty interventio myös toimi. Se katkaisi unettomuuskierteen ja yöllisen stressin siitä, ettei uni tule. Nyt pystyn taas nukahtamaan ja nukkumaan ilman lääkkeitä. Havahdun kyllä yhä öisin ja saatan jäädä pidemmäksi aikaa valvomaan, mutta se ei enää stressaa niin kuin aiemmin. Osaan taas ottaa tuon ajan henkisenä lepona, jolloin ei tarvitse muuta kuin olla.

Väsyttääkö minua edelleen? Kyllä. Mutta sitä ei tässä pikkulapsiarjessa pääse mitenkään pakoon. Ennen äidin unikoulua väsymykseni oli lamauttavaa, nyt se tuntuu normaalimmalta. Sitä paitsi tällä hetkellä, pimeässä marraskuussa, koko Suomea varmasti väsyttää.

Entäpä vauva? Oliko tassuttelu-unikoulusta hyötyä? Kyllä ja ei. Useampia öitä on mennyt niin, että lapsi nukkuu läpi yön. Silti edelleenkin on öitä, jolloin hän ei todellakaan nuku. Mutta onneksi edes joskus yöt menevät kivasti, sillä pärjää jo.

äitiys

Jos jotain tästä kaikesta opin, niin sen, että unettomuuskierre pitää katkaista. Liian helposti sitä kuvittelee, että äidin nyt vain kuuluu olla väsynyt ja jaksaa. Mutta sellaista äitiä, joka hoitaa jatkuvasti kaiken kahden tunnin yöunilla iloisena ja valittamatta, ei ole olemassa. Kukaan ei jaksa kuukaudesta tai jopa vuodesta toiseen nukkumatta, ei meitä ole suunniteltu niin.

Toistan saman, mitä olen sanonut aiemmin kirjoittaessani rohkeuspastilleista: minä en selviäisi yksin. Kukaan ei selviä yksin. Varsinkaan väsyneenä. Minua auttoivat mieheni, isovanhemmat, lääkäri ja ystävät, joille tilitin ongelmaani. Heitä kaikkia tarvittiin, jotta yksi ihminen, minä, saisin unta. Onneksi he pystyivät auttamaan. Ei ollut helppoa myöntää itselle ja muille, ettei jaksa, mutta oikeastaan sekin teki ihan hyvää. Olen mieluummin inhimillinen kuin yli-ihminen.

Kirjoitin omasta unikoulustani vertaistukihengessä, koska saan itsekin lohtua, jos kuulen, etten ole väsymykseni kanssa yksin. Jollekin tämä saattaa kuulostaa ruikuttamiselta – ja sitähän se tavallaan onkin. Mutta tämä on minun elämäni ja blogini, eikä minulla ole tarvetta esittää kummassakaan jotain muuta kuin olen.

Äitiys ei ole kilpailu, väsymys ei ole kilpailu. Unitaistoihin liittyvässä kilpailussa voittaja on se, joka saa lopulta nukuttua. Ensi yöksi toivonkin meille kaikille mahdollisimman rauhallista yötä.

Oletko sinä tällä hetkellä kovin väsynyt? Miten pärjäilet?

Äidin unikoulu, osa 2: heräilyä, raivareita ja yksi pitkä uniputki

Ensimmäinen osa täällä.

Ensimmäinen yö

Klo 19 Imetän, otan unilääkkeen ja odottelen, että alkaa väsyttää. Tästä eteenpäin vauva on miehen vastuulla. Ajatus tuntuu helpottavalta: vihdoinkin minulla on lupa ja jopa velvollisuus luovuttaa vastuu täysin pois omista käsistäni. Oloa helpottaa sekin, että esikoinen on yökylässä isovanhemmilla, joten hänen ei tarvitse heräillä vauvan itkuihin.

Klo 20 Alkaa väsyttää ihan tosissaan, vesilasikin lipeää kädestä. Siis nukkumaan.

Klo 20–24 Sekavia heräilyitä monta kertaa, kun kuulen vauvan itkun. Unilääkkeen avulla pystyn kuitenkin jatkamaan unta havahtumisesta huolimatta. Tämä taito on puuttunut täysin viimeiset viikot.

Klo 24-01 Herään taas vauvan itkuun, jonka mies hoitaa. Tunnen kuitenkin itseni vähän turhan virkeäksi. Unilääke ei enää vaikuta. Lääkemäärä on imetyksen takia niin maltillinen, ettei se näköjään kanna kauemmaksi. Olo on pettynyt ja ahdistunut. Eikö tämäkään keino tehoa? Millaisen tainnutuksen oikein tarvitsen, että saisin nukuttua? Uni tulee lopulta kuitenkin noin yhden aikaan.

Klo 01-4.45 Nukkumista. Vauva havahtuu juuri niihin aikoihin, jolloin olen normaalisti imettänyt. Epäilen, että aamu alkaa tästä. Itkua kestää jonkin aikaa, mutta mies saa kuin saakin tytön vielä unten maille.

Klo 6 Taas itkua, juuri kun mies on lähdössä töihin. Lapsi kuitenkin hiljenee muutaman huudon jälkeen. Minäkin saan jatkettua unta.

Klo 7.30 Vauva herää tyytyväisenä, minäkin herään tyytyväisenä ja iloitsen, että lapsi nukkui näin pitkään. Olo on kyllä tokkurainen ja hutera, en tiedä johtuuko se lääkkeestä vai siitä, että sain kerrankin nukuttua.

Unta yhteensä: 8 h 30 min (Vau! Pätkissä, mutta silti. Milloin muka olen viimeksi nukkunut näin paljon? Varmaan joskus ennen raskausaikoja.)

Toinen yö

Klo 20 Imetän ja otan unilääkkeen.

Klo 21 Nukahdan.

Klo 23.30 Herään vauvan itkuun ennen miestä ja tökin miehen hereille. Tajuan olevani täysin virkeä. Voihan paska. Makoilen ehkä 10 minuuttia ja otan lisää lääkettä. Pyörin, en löydä hyvää asentoa. Paniikki alkaa nousta, sillä pelkään, etten tule saamaan unta koko loppuyönä. Ahdistaa. Työasiatkin alkavat yhtäkkiä pyöriä mielessä. Se johtunee siitä, että olen päivällä ilmoittanut jääväni hoitovapaalle. Ja hyvä niin, eihän tällaista väsymyshirviötä voisi vielä ihmisten ilmoille päästääkään.

Kun mies on saanut vauvan tyynnyteltyä, minä alan raivota (puoliksi kuiskaten, mutta kuitenkin): Tästä ei tule yhtään mitään! En tule jaksamaan huomista päivää! Vihoissani nousen ylös puuhailemaan. Syön leipää, luen lehteä, makaan sohvalla. Stressaan sitä samaa mitä ennenkin: en saa nukuttua, vaikka siihen olisi mahdollisuus.

Klo 1.30 Alkaa vihdoin väsyttää ja kömmin takaisin sänkyyn nukkumaan.

Klo 6 Herään taas vauvan itkuun, mutta jatkan tokkuraisena unia.

Klo 7 Herään vauvan itkuun ja tajuan, että mies on jo töissä. Apua, ei kai vauva ole itkenyt tätä koko aikaa yksin? (Ei, mies oli saanut tytön rauhoitettua). Väsyttää vietävästi, mutta ylös on noustava. Iloitsen silti siitä, että sain lopulta kuitenkin useamman tunnin unta putkeen, vaikka pitkään valvoinkin.

Unta yhteensä: 8 tuntia (Taas näin pitkään, ihanaa!)

Kolmas yö

Klo 21 Laitan lapset unille, mies on töissä. Unilääkkeestä ei ole ollut niin paljon apua kuin toivoisin, joten päätän mennä ilman. Lääkkeenotto arveluttaa myös siksi, että olen ainut aikuinen talossa ja minun pitää pystyä toimimaan, jos jotain tapahtuu.

Klo 22.30 Menen nukkumaan turhan myöhään, kun tekee mieli viettää hetki omaa aikaa lasten nukahdettua. Tiedän tämän kostautuvan aamulla.

Klo 23 Herään vauvan itkuun ja kuuntelen, onko mies tullut jo kotiin. On, hän menee vauvan luokse. Saan jatkettua unia.

Klo 2-4 Esikoinen herättää ja jää pariksi tunniksi pyörimään hereille. Lopulta hän tulee väliimme sängylle. Olen tuskissani ja turhautunut. Kun lapsia on kaksi, aina jompikumpi valvoo. Heillä tuntuu olevan sanaton sopimus siitä, että aina kun toinen nukkuu, toinen on hereillä. Nukahdamme molemmat ehkä noin neljän aikaan.

Klo 6 Vauva herää ja aamu alkaa.

Unta yhteensä: 5 h 30 min (Ei mikään huippuyö, mutta tällä jo selviää seuraavasta päivästä.)

Neljäs ja viides yö

Otan unilääkettä molempina öinä. Esikoinen ja vauva herättelevät useampaan kertaan, mutta mies hoitaa urheasti rauhoittelut. Minäkin saan jatkettua havahduksista huolimatta unia. Nousen lasten kanssa kuuden maissa ja annan isän jatkaa unia.

Unta: n. 6 h per yö

Kuudes yö

Klo 21 Simahdan esikoisen kanssa pimeään huoneeseen.

Klo 22 Vauva saa megaitkukohtaukset. Nappaan unilääkkeen, saan melko pian unta uudelleen.

Klo 6 Vauva herää, minä herään pirteänä. Mitä ihmettä! Voiko tämä olla todellista? Olen nukkunut yli 7 tuntia putkeen! Tällaista oloa en muista kokeneeni pitkään pitkään aikaan. Kaikki tuntuu yhtäkkiä kirkkaalta, vähän liiankin. Voisin lähteä vaikka maratonille säkkipimeään aamuun.

On huikeaa, kun oma olo ei tunnu toivottomalta. Ehkä tästä kaikesta voi sittenkin selvitä. Ehkä minä sittenkin vielä joskus saan nukuttua.

Tulossa vielä yksi postaus, jossa pohdin, mitä äidin unikoulu opetti ja kerron, oppiko vauva nukkumaan.