Syyllisyysmörkö

Se vaanii jossain putkeen näytettyjen lastenohjelmien, väliin jääneiden treenien ja joka paikkaan leviävien leluröykkiöiden välimaastossa. Sen sanat kaikuvat oman pään sisällä kuin huomaamatta. Nuo sanat ovat: et ole tarpeeksi hyvä.

Tämä ikävä sisäinen ääni on syyllisyysmörkö. Se iskee hampaansa varmasti kaikkiin, mutta mututuntumalla sanoisin, että erityisesti naisiin. Pienten lasten äidit ovat sille suorastaan herkkupaloja.

Uskon, että jokainen äiti kantaa tuota mörköä välillä mukanaan. Ne asiat, joiden edessä syyllisyys iskee, vaihtelevat, mutta läsnä ne ovat silti. Jonkun päässä syyllisyysmörkö hokee, että kodin on oltava putipuhdas päivittäin, toisen koti taas saa rehottaa vaikka miten sotkuisena. Joku tuntee huonoa omaatuntoa alle 3-vuotiaiden lasten pitkistä päiväkotipäivistä, toinen taas ei edes ajattele koko asiaa.

Oikeastaan sillä, mistä syistä syyllisyysmörkö iskee, ei ole edes väliä. Olennaista on, että se jyllää oman pään sisällä epämääräisenä riittämättömyyden tunteena ja aiheuttaa vahinkoa lähes huomaamatta.

Äitien kuulee usein sanovan: ”Suon muille mielihyvin lepoa, mutta itselleni en.” Suomennettuna se tarkoittaa, että vaadin itseltäni enemmän kuin muilta. Se on syyllisyysmörön puhetta.

Syyllisyysmörkö ei anna lupaa rentoutua, vaan on jatkuva ikävä kutina jossain raapimisen ulottumattomissa. ”Kyllä minunkin pitää jaksaa, koska tuntemani ystävä/sukulainen/latteäitikin jaksaa.” Taas syyllisyysmörön puhetta.

Itse luulin jo päässeeni toisen lapsen myötä syyllisyysmöröstä eroon. Ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki äitiydessä oli niin uutta, että olin otollinen syyllisyysmörön kohde. Ihan sama mitä tein, tunsin tekeväni kaiken väärin. Olin epävarma.

Toisen lapsen syntyessä huokaisin helpotuksesta: huh, minähän osaan tämän. Luotin jo itseeni äitinä ja vauvanhoito tuntui helpolta. Oma äiti-identiteetti oli vahvistunut ja syyllisyysmörkö pysyi suurimmaksi osaksi poissa.

Mutta se olikin vain harhaa. Siellähän se vaanii edelleen. Sanoo, etten ole tarpeeksi hyvä. Että minun pitäisi jaksaa enemmän ja paremmin. Etten saisi valittaa, kun on ihmisiä, joilla menee huonommin. Selkeää syyllisyysmörön puhetta.

syyllisyysmörkö3

Kiinnitin syyllisyysmörköön huomiota oikeastaan vasta sitten, kun se loisti poissaolollaan. Kun olimme Thaimaassa, tunsin outoa levollisuutta. Lomalla ei ollut velvotteita, vaan aikaa keskittyä olennaiseen: yhdessäoloon koko perheen kesken. Olin irti vaatimuksista. Sellaisista, joiden olemassaoloa en normiarjessa edes huomaa.

Sama levollinen olotilani toistui, kun lapseni saivat yhtä aikaa vatsataudin ja jouduin pärjäämään kahden superkipeän, joka paikkaan yökkäilevän ja syliä kaipaavan pienen kanssa yksin. Vaikka olin fyysisesti kiireinen, henkisesti olin tyyni. Miten se oli mahdollista?

Siten, että olin vapaa itse itselleni asettamistani vaatimuksista, siis syyllisyysmöröstä. Kipeitä lapsia hoitaessani kukaan ei ollut pääni sisällä sanomassa, mitä kaikkea muuta minun pitäisi olla tekemässä. Sotkuiset vaatekaapit, vastaamattomat viestit ja pitäisi mennä lenkille -ajatukset eivät häirinneet, koska ei ollut muuta mahdollisuutta kuin selvitä siinä hetkessä.

Nuo tekemättömät asiat vaivaavat perusarjessa juuri siksi, ettei niille ole aikaa, mutta silti olettaa, että pitäisi olla. Olen vain huono organisoimaan aikaani, kyllä muutkin osaavat. Kyllä tässä täysipäiväisen lastenhoidon lomassa pitäisi pystyä kirjoittamaan kirja/opiskelemaan/saamaan jotain suurta aikaan, se on vain priorisoinnista kiinni. Syyllisyysmörön puhetta.

Luulen, että äitiyden syyllisyysmörkö ei ole vaaninut aiempia sukupolvia. Ainakin minä olen kuullut monestakin suunnasta, että ennen sitä osattiin ottaa kaikessa rennommin. Varmaan näin onkin.

Toivoisin silti, että ne, joita syyllisyysmörkö ei vaivaa, antaisivat armon niille, joilla se on päivittäinen vieras. Syyllisyysmörkö kun kasvaa nimenomaan arvostelusta. Se oikein nauttii ja paisuu, kun joku antaa ymmärtää, että sinä et vain osaa, miten tuo nyt muka on niin vaikeaa. No hitto vie, se vaan on! Vaikka ongelma olisi ongelma vain minun pääni sisällä, väheksyminen ei sitä ainakaan poista.

syyllisyys4

En valitettavasti osaa antaa mitään selkeää reseptiä sille, miten syyllisyysmöröstä pääsee eroon. Itsestäänselvin ratkaisu on sanoa, että ole armollinen itsellesi. Se, miten tuo käytännössä onnistuu, riippuu kai lopulta jokaisesta itsestään.

Minulle yksi rentoutumiskeino ovat ystävät. Ne, jotka ymmärtävät ja hyväksyvät, kun itseä ahdistaa. Heidän kanssaan syyllisyysmörkö katoaa kuin savuna ilmaan.

Toinen syyllisyysmörköä taltuttava tekijä lienee lepo. Ihan yksin, omassa rauhassa. Jollakin toisella liikunta ajaa saman asian. Kolmannella se kenties on suklaansyönti tai yksi viinilasillinen lasten mentyä nukkumaan.

Kaipa oma olotila myös vähän helpottaa, kun uskaltaa myöntää itselleen syyllisyysmörön olemassaolon. Kohdata sen ja sanoa sille:

”Tiedän, että olet siellä. Se on ihan okei. Minä kelpaan silti.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.