Olen oppinut (melkein) sanomaan ei

Blogissa on ollut viime aikoina hiljaista. Ja se on minusta erittäin hyvä juttu. Se nimittäin kertoo siitä, että olen oppinut sanomaan ei.

Kun palasin syyskuussa töihin perhevapailta, osasin epäillä, ettei aika ruuhkavuosien takia riitä kaikelle. Joten olen sanonut blogille ei. Ja olen tosi tyytyväinen, että olen tehnyt niin. Osaan asettaa rajoja itselleni, jes!

Se on jännä juttu, tuo ei:n sanominen. Se kun on jostain syystä niin kovin vaikeaa. Mutta olen oivaltanut jotain. Sellaista, minkä tajutessaan ihmettelee, miten en tätä aiemmin ymmärtänyt.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan: selkeä ei on parempi kuin vaikeroiva kyllä.

Olen jostain syystä taipuvainen ajattelemaan, että minun olisi suostuttava joka ikiseen pyyntöön, jonka joku esittää. Kieltäytymisellä pelkään kai aiheuttavani pettymyksen. Niinpä suostun pyyntöön, johon minulla ei olisi aikaa – ja alan soimata itseäni tyhmästä päätöksestä. Tai sitten kieltäydyn kierrellen, kaarrellen ja selitellen.

Jos ystävä pyytää kahville, mutta olen yksinkertaisesti liian väsynyt, voin sanoa lempeästi: ei tänään. Jos joku sanoo minulle, että olisipa kiva jos kirjoittaisit blogiin, voin ajatella: mahtavaa, että joku tykkää. Ei niin, että olenpa huono, kun en ole saanut mitään aikaiseksi.

On oikeastaan aika höpsöä minulta jäädä pohtimaan ja märehtimään muiden esittämiä pyyntöjä ja pahimmassa tapauksessa menettää niiden takia yöuneni. Se ei varmasti ole ollut ehdotuksen tekijän tarkoitus. Eikä se auta tippaakaan, että sanoo: haluaisin niin kovasti auttaa, mutta. Joko auttaa tai sitten ei. Siltä väliltä vaihtoehtoja ei oikeastaan ole.

Rajan veto ei tietenkään ole helppoa, sillä kieltäytyminen kaikesta ei myöskään ole reilua. Joustavuutta tarvitaan, että päästään eteenpäin. Mutta tätähän tämä elämä on, oppimista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.