Kavereiden kotiapurinki, silkkaa neroutta

kotiapurinki1

Kaverit jynssäämässä lattioita, kiillottamassa kylppäriä ja kokkaamassa ruokaa pakkaseen kerran viikossa? Kyllä, kyllä ja kyllä, meillä tehdään näin. Antakaas kun selitän.

Vuodenvaihteessa ystävämme ehdotti meille ja toiselle lapsiperheelle yhteistä kavereiden kotiapurinkiä. Idea oli, että kokoonnumme kerran viikossa töiden jälkeen porukalla vuorotellen toistemme kotiin siivoamaan. Muutaman tunnin aikana osa porukasta vahtii lapsia, osa siivoaa. Lopuksi syödään jotain helppoa ja nopeaa, vaikka pitsaa tai kalapuikkoja.

Tällä systeemillä jokainen perhe saisi kolmen viikon välein siivouksen tai mahdollista muunlaista kotiapua, esimerkiksi taulujen poraamista seinään, lastenvaatteiden järjestelyä ja muuta pikku puuhasteltavaa, jota ei perusarjessa tule tehtyä. Myöskään kaikkia kuutta aikuista ei aina tarvittaisi paikalle, vaan pari voisi jäädä omiin koteihinsa lepäämään (tai tehdä töissä pitkää päivää).

Että tällaisia sotkujako sitä pitäisi kehdata pyytää kavereita siivoamaan? Kyllä vain!
Jaa tällaisia sotkujako sitä pitäisi kehdata pyytää kavereita siivoamaan? Kyllä vain.

Myönnän, olin alkuun vähän skeptinen. Epäilin, voiko liuta keskenään riehuvia lapsia ja aikuisia saada mitään oikeaa aikaan. Menisikö aika vain höpötellessä? Olisivatko kodit viiden 0–3-vuotiaan lapsen ja yhden koiran käynnistä entistä enemmän hyrskyn myrskyn? Kehtaisinko ylipäätään antaa kavereiden kuurata meidän likojamme?

Kolmen kuukauden kokemuksella olen kuitenkin valmis tyrmäämään kaikki aiemmat epäilykseni. Ideahan on maailman paras.

Antilla on kova kaipuu kiipeillä korkeisiin paikkoihin. Täältä voitte lukea, miksi.
Antilla on kova kaipuu kiipeillä korkeisiin paikkoihin. Täältä voitte lukea, miksi. Tässä hän jynssää keittiömme kaapinpäällisiä.

Sille, miksi homma toimii, on montakin syytä. Ensinnäkään toisten kodin siivoaminen ei tunnu siivoukselta. Sitä vain vähän puuhastelee samalla kun höpöttää niitä näitä ja hups, valmista tuli. Omaa kotia on pakko siivota itse, toisten koteja ei. Siksi pölyjen pyyhkiminen ja lattian jynssääminen kaverin luona tuntuu paljon mukavammalta kuin kotona.

Useampi aikuinen saa myös monta asiaa aikaiseksi todella nopeasti. Meidän kolmiossamme on tunnin aikana muun muassa imuroitu, luututtu, tampattu matot ja kiillotettu jopa kattokruunu. Toisella kerralla tunnissa kokattiin pakkaseen ruokaa pahan päivän varalle, järjesteltiin lasten vaatekaapeista pieneksi jääneet vaatteet pois ja kuurattiin kodin kaikki peilikaapit. Tämä ei onnistuisi minulta yksin edes päivässä.

Koira lastenvahtina? Mikä ettei. Se ei kyllä taida itse olla samaa mieltä...
Koira lastenvahtina? Mikä ettei. Se ei tosin taida itse olla samaa mieltä.

Muutamilla ensimmäisillä kerroilla lapset, sekä vauvat että 3-vuotiaat, ujostelivat leikkimistä ja tarvitsivat vanhempiaan vähän väliä. Nyt he ovat jo tottuneet sekä toisiinsa että siivottaviin koteihin, joten homma sujuu yllättävän hyvin. Koirakin on sopeutunut hulinaan, mutta se taitaa olla näistä tapaamisista vähiten innoissaan…

Vaikka lapsia on viisi ja aikuisia välillä paikalla vähemmän, lapset tuntuvat hoituvan siinä sivussa. Jokainen aikuinen katsoo lasten perään siivouksen lomassa, nappaa heitä syliin tai pyöräyttää käyntiin piiloleikin. Sekä lapset että aikuiset nauttivat. Tällaistakohan yhteisöllisyys on aiemmin ollut?

Ruokaa pakkaseen tulossa, kaverin tekemänä!
Ruokaa tekeytymässä pakastimeen pahan päivän varalle, kaverin kokkaamana.

Kai tässä jotain huonoakin on? Aika vähän. Rankinta on ehkä hieman yllättäen olla isäntäperheenä. Ruokien hankkiminen, koko porukalle kokkaaminen ja ylipäätään jatkuva ohjeistaminen taitaa olla tämän homman vaativin osa. Myös ruokailujälkien ja lasten levittämien lelujen siivoaminen rinkiläisten poistuttua vie jonkin aikaa. Mutta toisaalta, kenen muun kaverin vierailusta saa kiitokseksi hohtavan puhtaan asunnon?

Hieman säätöä vaatii myös se, että kokoonnumme yleensä klo 16 ja lopettelemme klo 18.30 maissa. Minun pitää tehdä kuopuksen iltapuuhat jo tuolloin toisten luona, koska tyttö yleensä aina simahtaa kotimatkalla rattaisiin. Siinä on oma hommansa, mutta lapsi on onneksi sopeutuvaa tyyppiä. Iltarauhaa vaativan pienen kanssa tämä saattaisi olla hankalampaa.

Lopuksi kahvitellaan.
Lopuksi kahvitellaan.

Toisten auttaminen on kivaa. Kun asunto lopulta kiiltää ja isäntäperhe fiilistelee puhdistunutta kotia, tulee itsellekin hyvä mieli. Puhumattakaan siitä, miten hyvä mieli tulee, kun on oman asunnon vuoro. Win-win -tilanne!

Siivoustakin kiitollisempi olen kuitenkin siitä tunteesta, ettei pikkulapsiarjessa tarvitse selviytyä täysin yksin. Vaikka me kaikki kolme perhettä rämmimme tahoillamme enemmän tai vähemmän läpi ruuhkavuosien, voimme kerran viikossa auttaa toisiamme ja jakaa yhdessä palan tätä hektistä elämänjaksoa. Se tässä kotiapuringissä on lopulta kaikista hienointa.

8 vastausta artikkeliin “Kavereiden kotiapurinki, silkkaa neroutta”

  1. Oi kuinka mahtava idea!!
    Meillä on vaan naapurin kanssa harrastettu tätä lasten naapuriin lähettämistä, että molemmat saa tahoillaan tehdä mitä haluavat. Ts. kun kolme menee itseasiassa helpommin kuin yksi huomiota/leikkikaveria vailla oleva, niin itse saa juoda rauhassa kahvit ja lukea lehdet. Sillä välin naapurissa taas on vaatehuone siivottu tai autoon tehty pikkuremppa. Tätä harrastetaan niin pihalla kuin sisällä ja kyllä toimii! Naapuri/ystäväapu kunniaan!!

    1. Tuo naapuriapuhan on aivan yhtä loistava idea kuin tämä meidän kotiapurinkikin. Oikeastaan jopa parempi, koska kenenkään ei tarvitse matkustaa. Pitäisi varmaan itsekin enemmän panostaa tällaiseen puolin ja toisin auttamiseen kerrostalomme lapsiperheiden kanssa. Hyvä, että toit tuonkin näkökulman esiin!

      Ja nuo leikkikaverit ovat nimenomaan se juttu. Vaikkei uskoisi, että enemmän lapsia = helpompi meininki, niin se vain tuntuu olevan. Paitsi tietenkin sitten, kun kaikille iskee itkukohtaus samaan aikaan 😉

  2. Ihan mielettömän hieno idea! Istun täällä ihan hämmentyneen innostuneena. Tosin enää tarvitsisi vain verkostoitua paremmin espanjalaisiin, mutta tää voisi olla ehdotuksena hyvä icebreaker 😉

    Ja tuo viimeinen kappale kolahti. Tuo on varmaan se henkisesti tärkein juttu, että ei tarvitse selvitä yksin. Ihmiset rakastavat auttaa, ja te annatte toisillenne mahdollisuuden just tuohon iloon, mitä kuvaat. Ja vitsi, minkä mallin te annatte lapsille, kun he näkevät yhdessätekemisen meiningin. Vau.

    1. Moi Miljis, keksin sulle just lempinimen 😀

      Kiitos kehuista! Alkuperäinen ideahan ei edes ollut minun vaan kaverini. Otan kehut silti ilolla vastaan ja välitän muillekin kotiapurinkiläisille! Siitä vaan itsekin espanjalaisia vetelemään hihasta ja ehdottelemaan tällaista ideaa 🙂

      Tiedätkö, minulla ei oikeastaan aiemmin tullut edes mieleen tämä mallin antaminen lapsille. Mutta olet ihan oikeassa, se on tosi hyvä juttu. Win win -tilanne tässäkin mielessä!

  3. Kiitos positiivisesta ja hienoa elämänasennetta pursuvasta blogistasi! Mahtava idea tämä siivousrinki.

    1. Kiitos paljon itsellesi palautteesta, olen otettu. Ja kyllä, kotiapuringin idea tosiaan on mahtava. En silti olisi osannut odottaa tällä tekstille ihan näin suurta suosiota. Mutta se vain todistaa, että hyvät ideat kannattaa jakaa!

  4. Nerokasta! Meillä on vuosia ollut kolmen äidin lounas-/päivälliskerho, jossa viikottain syödään lasten kanssa vuorotellen yhden perheen luona. Samallahan siinä voisi siivotakin.

    1. Moi Emilia, kiva kun tulit kommentoimaan! Olen itse asiassa lukenut blogiasi jo pitkään 🙂 Ja hei onpa kiinnostava tuo teidän lounas/päivälliskerhonne, ideahan on periaatteessa sama kuin tässä meidänkin ringissämme, olemme vain vieneet sen vielä astetta pidemmälle. Kokeilkaa toki! Ainahan homman voi lopettaa, jos se ei luonnistukaan. Kiva kuulla, että muillakin perheillä on tällaisia omia auttamisvirityksiä. Jee!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.