Ylimielisyys on inhimillistä

”En kestä ajatusta siitä, että pitäisi aina vain rakastaa kaikkia muita. Olen ollut neljä vuotta kaupan alalla töissä, mä vittu vihaan muita ihmisiä!” Näin huudahti ystäväni keskellä katua ja ihmisvilinää. Minä purskahdin nauramaan ja halasin häntä. Rehellinen purkaus, kuinka virkistävää!

Samaisella ystävälläni oli raikas näkemys myös ylimielisyyteen: ”Meistä kaikista löytyy ylimielisyyttä. Se on inhimillistä.” Sekin huomio osui ja upposi.

Ylimielisyys ja muiden yläpuolelle asettuminen on mielestäni luotaantyöntävä piirre. Mutten voi sataprosenttisesti vannoa, ettenkö joskus itse tuntisi tai ajattelisi niin. Minun on silti vaikea suoda itselleni tällaisia tunteita.

Jos puhun toisille jostakin ylimielisestä ajatuksesta, aloitan sen käymällä läpi tietynlaisen rimpsun: ”En tarkoita tällä pahaa, ymmärrän kyllä tässä asiassa olevan monta puolta, tilanne on monimutkainen, tässä on varmasti ollut vaikeaa muutenkin…” Lista voisi jatkua vaikka miten pitkään. Pelkään mennä asiaan ja pehmentelen mielipiteeni lähes mössöksi, joista ei enää ota selvää.

Mutta onko tämä pidemmän päälle kovin hyvä juttu? Ehkä olisikin parempi hyväksyä se ajatus, että minussa ja meissä kaikissa on toisinaan ripaus ylimielisyyttä? Liialla nöyristelyllä ja anteeksipyytelevällä asenteella, johon minulla on ollut taipumusta, ei oikein saavuta mitään. Toisin sanoen: jos haluan kasvattaa kiltistä tytöstä häijyn muijan, minun pitää oppia siihen itsekin.

Niinpä olen harjoitellut ylimielisyyden tunteen purkamista. Se onnistuu seurassa, jossa voin luottaa toiseen. Minulla on onneksi ystäviä, joilla ei ole mitään ongelmaa sanoa ääneen ylimielisyyksiään. Heitä ei hävetä olla ylimielisiä, he ovat sitä ihan rehellisesti. He eivät häpeile negatiivisia puoliaan tai tunteitaan. Kun he purkavat tuntonsa turvallisesti, se ei purkaudu hallitsemattomana jonain hankalana hetkenä.

Tällaisessa seurassa minäkin uskaltaudun treenaamaan ei-niin-poliittisesti-korrekteja mielipiteitäni. Ja kenties olemaan hitusen rehellisempi itselleni. Sillä kuten ystäväni sanoi, ylimielisyys on inhimillistä. Eikä inhimillisyys ole ikinä huono juttu.

Kun kamera tuijottaa

Sitä on valmiiksi miettinyt, mitä aikoo sanoa. Olisi kiva kuulostaa fiksulta, kertoa hauskoja esimerkkejä ja poseerata imartelevista kuvakulmista. Mutta kun kameraan syttyy punainen valo, päässä lyö pelkkää tyhjää.

Kirjoitin blogissa viime keväänä kavereiden kotiapuringistä. Yle TV1:sellä pyörivä Puoli seitsemän -ohjelma päätti tehdä siitä jutun. Toimittaja Ida-Liina Huurtela ja kuvaaja Rami Moilanen suuntasivatkin kuvaamaan ja haastattelemaan meidän kaveriporukkaamme kesken siivouspuuhien. Kuvaus tehtiin ystävieni Emmun ja Viljamin kaksiossa, joten tunnelma oli hikinen ja tiivis.

Jaa mikä kotiapurinki? Se koostuu kolmesta perheestä, joista jokaisen kotona kokoonnumme vuorotellen siivoamaan viikon välein. Nyt olemme pyörittäneet rinkiä jo vuoden!

Olemme muun muassa pesseet toistemme ikkunat, matot, järjestelleet lastenvaatteita, poranneet tauluja seiniin ja tietenkin puunanneet toistemme nurkkia puhtaammiksi. Kuinka siistiä! (Pun intended.)

Puoli seitsemän -ohjelman kuvauspäivänä ei kaikki tietenkään mennyt täysin putkeen, kuten ei ikinä lapsiperhe-elämässä. Ensinnäkin Antin ja Emmin lapset sairastuivat, joten Emmi jäi hoitamaan heitä kotiin. Emmun ja Viljamin Tarri-koiralle taas kävi sisäsiisteysvahinko elämänsä ainoan kerran juuri kameroiden kuvatessa. Ehkä Tarriakin jännitti tv-esiintyminen? Tämä vahinko ei sentään telkkariin päätynyt.

Minä puolestani olin ostanut uuden silmienrajausvärin sen ainoan vanhan ja kuivuneen tilalle, koska olin tuolloin äitiyslomalla eikä silmien rajailu ollut ensimmäisenä mielessä. Olisi ehkä kannattanut testata tuotetta etukäteen – se nimittäin levisi joka räpäytyksellä ympäri luomia.

Mutta kivaa meillä oli silti! Lopputuloksen näet Yle Areenasta täältä.