Ylimielisyys on inhimillistä

”En kestä ajatusta siitä, että pitäisi aina vain rakastaa kaikkia muita. Olen ollut neljä vuotta kaupan alalla töissä, mä vittu vihaan muita ihmisiä!” Näin huudahti ystäväni keskellä katua ja ihmisvilinää. Minä purskahdin nauramaan ja halasin häntä. Rehellinen purkaus, kuinka virkistävää!

Samaisella ystävälläni oli raikas näkemys myös ylimielisyyteen: ”Meistä kaikista löytyy ylimielisyyttä. Se on inhimillistä.” Sekin huomio osui ja upposi.

Ylimielisyys ja muiden yläpuolelle asettuminen on mielestäni luotaantyöntävä piirre. Mutten voi sataprosenttisesti vannoa, ettenkö joskus itse tuntisi tai ajattelisi niin. Minun on silti vaikea suoda itselleni tällaisia tunteita.

Jos puhun toisille jostakin ylimielisestä ajatuksesta, aloitan sen käymällä läpi tietynlaisen rimpsun: ”En tarkoita tällä pahaa, ymmärrän kyllä tässä asiassa olevan monta puolta, tilanne on monimutkainen, tässä on varmasti ollut vaikeaa muutenkin…” Lista voisi jatkua vaikka miten pitkään. Pelkään mennä asiaan ja pehmentelen mielipiteeni lähes mössöksi, joista ei enää ota selvää.

Mutta onko tämä pidemmän päälle kovin hyvä juttu? Ehkä olisikin parempi hyväksyä se ajatus, että minussa ja meissä kaikissa on toisinaan ripaus ylimielisyyttä? Liialla nöyristelyllä ja anteeksipyytelevällä asenteella, johon minulla on ollut taipumusta, ei oikein saavuta mitään. Toisin sanoen: jos haluan kasvattaa kiltistä tytöstä häijyn muijan, minun pitää oppia siihen itsekin.

Niinpä olen harjoitellut ylimielisyyden tunteen purkamista. Se onnistuu seurassa, jossa voin luottaa toiseen. Minulla on onneksi ystäviä, joilla ei ole mitään ongelmaa sanoa ääneen ylimielisyyksiään. Heitä ei hävetä olla ylimielisiä, he ovat sitä ihan rehellisesti. He eivät häpeile negatiivisia puoliaan tai tunteitaan. Kun he purkavat tuntonsa turvallisesti, se ei purkaudu hallitsemattomana jonain hankalana hetkenä.

Tällaisessa seurassa minäkin uskaltaudun treenaamaan ei-niin-poliittisesti-korrekteja mielipiteitäni. Ja kenties olemaan hitusen rehellisempi itselleni. Sillä kuten ystäväni sanoi, ylimielisyys on inhimillistä. Eikä inhimillisyys ole ikinä huono juttu.

Olen oppinut (melkein) sanomaan ei

Blogissa on ollut viime aikoina hiljaista. Ja se on minusta erittäin hyvä juttu. Se nimittäin kertoo siitä, että olen oppinut sanomaan ei.

Kun palasin syyskuussa töihin perhevapailta, osasin epäillä, ettei aika ruuhkavuosien takia riitä kaikelle. Joten olen sanonut blogille ei. Ja olen tosi tyytyväinen, että olen tehnyt niin. Osaan asettaa rajoja itselleni, jes!

Se on jännä juttu, tuo ei:n sanominen. Se kun on jostain syystä niin kovin vaikeaa. Mutta olen oivaltanut jotain. Sellaista, minkä tajutessaan ihmettelee, miten en tätä aiemmin ymmärtänyt.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan: selkeä ei on parempi kuin vaikeroiva kyllä.

Olen jostain syystä taipuvainen ajattelemaan, että minun olisi suostuttava joka ikiseen pyyntöön, jonka joku esittää. Kieltäytymisellä pelkään kai aiheuttavani pettymyksen. Niinpä suostun pyyntöön, johon minulla ei olisi aikaa – ja alan soimata itseäni tyhmästä päätöksestä. Tai sitten kieltäydyn kierrellen, kaarrellen ja selitellen.

Jos ystävä pyytää kahville, mutta olen yksinkertaisesti liian väsynyt, voin sanoa lempeästi: ei tänään. Jos joku sanoo minulle, että olisipa kiva jos kirjoittaisit blogiin, voin ajatella: mahtavaa, että joku tykkää. Ei niin, että olenpa huono, kun en ole saanut mitään aikaiseksi.

On oikeastaan aika höpsöä minulta jäädä pohtimaan ja märehtimään muiden esittämiä pyyntöjä ja pahimmassa tapauksessa menettää niiden takia yöuneni. Se ei varmasti ole ollut ehdotuksen tekijän tarkoitus. Eikä se auta tippaakaan, että sanoo: haluaisin niin kovasti auttaa, mutta. Joko auttaa tai sitten ei. Siltä väliltä vaihtoehtoja ei oikeastaan ole.

Rajan veto ei tietenkään ole helppoa, sillä kieltäytyminen kaikesta ei myöskään ole reilua. Joustavuutta tarvitaan, että päästään eteenpäin. Mutta tätähän tämä elämä on, oppimista.