Suhteeni rahaan laman lapsena

Savusuolaa-blogin Janica kirjoitti hiljattain osuvaa pohdintaa siitä, miten erilaisessa asemassa hän ja hänen lapsensa ovat rahan suhteen. Janica kuvaili omaa lapsuuttaan huono-osaiseksi, nykyistä elämäänsä hyväosaiseksi ja mietti, miten kasvattaa oma lapsi arvostamaan tilannetta.

Olen miettinyt ihan samaa. Miten tosiaan?

Olen 90-luvun laman lapsi. Olin alle 10-vuotias, kun molemmat vanhempani jäivät työttömiksi. Isäni tahtomattaan, äitini omasta tahdostaan, koska hän halusi pitää hetken taukoa pitkästä työputkesta. Mutta uusia töitä ei niin vain löytynytkään.

Perheessämme oli ajanjakso, jolloin ylimääräistä rahaa ei ollut yhtään. Ja se turhautti meitä kaikkia. Muistan huolen, jota vanhempani kokivat, vaikka en silloin ymmärtänytkään täysin sen syytä. Muistan, että se aiheutti jännitteitä perheessämme. Vanhempani eivät ikimaailmassa olisi halunneet kaataa aikuisten ongelmia meidän lasten niskaan, mutta olin silti vähän huolissani.

Mielestäni en lapsena vaatinut ja odottanut vanhemmiltani juurikaan tavaraa tai tietynlaisia vaatteita, mutta minulla on mielikuva, että jos joskus uskalsin toivoa jotain, en saanut sitäkään. Vastaus tuntui aina olevan: nyt ei ole rahaa siihen. Se turhautti. Kerran tuhahdin vihaisena vanhemmilleni, että milloin meillä sitä rahaa sitten on? He vastasivat, että kolmen vuoden päästä.

Lama näkyi myös kotimme ulkopuolella. Muun muassa opettajat lomautettiin ala-asteeltamme joksikin aikaa. Osa vanhemmista tuli opettajien tilalle tunteja vetämään. En tainnut noin pienenä hirveästi kummastella tätä järjestelyä, vaikka näin aikuisuudessa ajatus kylmää. Asioiden on pitänyt olla koko yhteiskunnan tasolla todella huonosti, kun opettajat on passitettu kotiin ja meidän koululaisten oppivelvollisuus siirretty vanhempien harteille. Toivottavasti siihen ei mennä enää koskaan.

Uskon, että lama vaikutti minuun ja käsitykseeni rahasta merkittävästi. Vaikka perheemme huono rahatilanne ei lopulta jatkunut kovin pitkään, ymmärrykseni rahan arvosta kehittyi juuri silloin, kun sitä ei ollut.  Sen takia opin ymmärtämään, ettei raha todellakaan ilmaannu pankkitilille itsestään.

Nykyään olen se, jolla on aina vähän jemmarahaa pahan päivän varalle. Säästän ensin, ostan vasta sitten. En ole koskaan ollut veloissa (asuntolainaa lukuunottamatta). Olen vähän liiankin järkevä rahankäyttäjä, mistä saan välillä lempeää kuittia kavereilta.

Toki pitää ottaa huomioon, että kaiken tämän mahdollistavat tällä hetkellä säännölliset tulot. Olen täysi-ikäisenä käynyt läpi myös aikoja, jolloin olen todellakin joutunut miettimään keinoja saada penniä venytettyä.

Ajattelen, että rahaa pitää kunnioittaa, muttei kumartaa. Se tarkoittaa, että nyky-yhteiskunnassa raha on meidän jokaisen elämässä merkittävä asia. On uuvuttavaa, kun sitä ei ole. Mutta raha ei silti koskaan ole ihmisarvon mittari.

Tavallaan minulle kävi siis laman lapsena hyvin. Mutta entä nyt, kun minulla on omia lapsia?

Aivan kuten Janicaa, myös minua hämmentää, kun lapseni kyselee minulta, että äiti, milloin voisimme taas lentää Kroatiaan tai Thaimaahan? On hätkähdyttävää huomata, ettei hänen tarvitse pohtia ollenkaan sitä, mistä ja miten rahat siihen saadaan. Tavallaan se on ihanaa. Mutta mitä, jos se tekee lapsistani hemmoteltuja kakaroita?

Jos voisin valita, toivoisin lasteni oppivan ennen kaikkea sinnikkyyttä. Itse olen saanut siitä lama-ajan lapsuudessani hyvin konkreettisen esimerkin. Muistan, kuinka työtön äitini istui kahdeksan tuntia päivässä keittiön pöydän ääressä puhelinluettelon kanssa. Hän poimi sieltä firman toisensa jälkeen ja tiedusteli, olisiko tarjolla töitä. Lopulta työpaikka löytyi yrityksestä, jonka nimi alkoi W:llä.

Miten kasvattaa kiltistä tytöstä häijy muija?

Puhe kilteistä tytöistä on niin nähty. Nyt puhutaan häijyistä muijista. Ja se on mahtavaa.

Donald Trump teki palveluksen meille naisille nasty woman -kommentillaan, jonka hän heitti USA:n presidenttivaaliväittelyssä Hillary Clintonille. Yritys loukata kääntyi päälaelleen ja sanaparista on painettu jo t-paitoja. Eikä mikään ihme, minuunkin se kolahti täysillä.

Jos jotain tarvitsen, niin ripauksen lisää häijyyttä. Sellaista viekasta pilkettä silmäkulmaan, joka antaa lisää pokkaa kehdata asioita. Vähemmän kuuliaisuutta, enemmän itseni ja muiden puolien pitämistä.

Olen väsynyt kilttiin tyttöön itsessäni. Myötäily, itseni alentaminen ja vähätteleminen ei hyödytä ketään, ei varsinkaan minua itseäni. Ja silti se on edelleen rooli, johon ihan huomaamattani usein solahdan.

Onneksi tytöstä polvi paranee. Tyttäressäni on tällä hetkellä huomattavasti enemmän häijyä muijaa kuin minussa. Hän on suorastaan häpeilemätön: huutaa kurkku suorana jos siltä tuntuu, antaa kiusaavalle isoveljelle samalla mitalla takaisin ja vaatii huomiota, vaikka vanhemmat olisivat miten väsyneitä. Hän on uuvuttava raivoaja, esiuhmaikäinen, joka alkaa pikku hiljaa ymmärtää, että hänelläkin on valtaa tässä perheessä. Ja äitinä olen ihan, että jes, tätä lisää.

Kiltti tyttö sisälläni toki älähtää: ”ei lasta saa kannustaa huutamaan ja repimään toisia hiuksista!” Mutta kyse ei ole siitä. En tietenkään halua opettaa häntä ajattelemaan, että toisia saa satuttaa. Kyse on siitä vapaudesta, mikä hänessä vielä on.

Vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäiseltä tyttäreltäni puuttuu kulttuurin luoma käsitys itsestään tyttönä ja naisena, joka minussa itsessäni elää vahvana. Hän ei ole vielä imenyt itseensä ulkopuolelta tullutta ajatusta siitä, millainen hänen pitäisi olla. Kärjistäen: hän uskoo itseensä ja voivansa tehdä mitä vain, minä en.

Tyttäreni todellakin kasvattaa enemmän minua kuin minä häntä.

Poikani on kiltimpi ja mukautuvampi, oikea kiltin lapsen esikuva. En kuitenkaan ole hänen kiltteydestään huolissani. Miksen? Koska pojille on tässä maailmassa tarjolla enemmän lokeroita. On itsestäänselvää, että poika tai mies voi olla samaan aikaan kiltti ja vaikkapa menestynyt. Ei oikeastaan edes ole sellaista lokeroa kuin ”kiltti poika” tai ”häijy äijä”.

Haluan tyttärelleni samaa. Olisi aivan mahtavaa, jos hän voisi ihan itse selvittää, millainen hän haluaa olla. Että me kaikki naiset voisimme.

Miten sitten estäisin sen, etten huomaamattani itse lokeroisi tytärtäni vaan osaisin tukea hänen minuuttaan? Minun pitää olla itse rohkea, se vähän häijy muija. Kiltiksi tytöksi kasvaneelle se on aika pelottava ajatus, mutta ainut keino.