Suhteeni rahaan laman lapsena

Savusuolaa-blogin Janica kirjoitti hiljattain osuvaa pohdintaa siitä, miten erilaisessa asemassa hän ja hänen lapsensa ovat rahan suhteen. Janica kuvaili omaa lapsuuttaan huono-osaiseksi, nykyistä elämäänsä hyväosaiseksi ja mietti, miten kasvattaa oma lapsi arvostamaan tilannetta.

Olen miettinyt ihan samaa. Miten tosiaan?

Olen 90-luvun laman lapsi. Olin alle 10-vuotias, kun molemmat vanhempani jäivät työttömiksi. Isäni tahtomattaan, äitini omasta tahdostaan, koska hän halusi pitää hetken taukoa pitkästä työputkesta. Mutta uusia töitä ei niin vain löytynytkään.

Perheessämme oli ajanjakso, jolloin ylimääräistä rahaa ei ollut yhtään. Ja se turhautti meitä kaikkia. Muistan huolen, jota vanhempani kokivat, vaikka en silloin ymmärtänytkään täysin sen syytä. Muistan, että se aiheutti jännitteitä perheessämme. Vanhempani eivät ikimaailmassa olisi halunneet kaataa aikuisten ongelmia meidän lasten niskaan, mutta olin silti vähän huolissani.

Mielestäni en lapsena vaatinut ja odottanut vanhemmiltani juurikaan tavaraa tai tietynlaisia vaatteita, mutta minulla on mielikuva, että jos joskus uskalsin toivoa jotain, en saanut sitäkään. Vastaus tuntui aina olevan: nyt ei ole rahaa siihen. Se turhautti. Kerran tuhahdin vihaisena vanhemmilleni, että milloin meillä sitä rahaa sitten on? He vastasivat, että kolmen vuoden päästä.

Lama näkyi myös kotimme ulkopuolella. Muun muassa opettajat lomautettiin ala-asteeltamme joksikin aikaa. Osa vanhemmista tuli opettajien tilalle tunteja vetämään. En tainnut noin pienenä hirveästi kummastella tätä järjestelyä, vaikka näin aikuisuudessa ajatus kylmää. Asioiden on pitänyt olla koko yhteiskunnan tasolla todella huonosti, kun opettajat on passitettu kotiin ja meidän koululaisten oppivelvollisuus siirretty vanhempien harteille. Toivottavasti siihen ei mennä enää koskaan.

Uskon, että lama vaikutti minuun ja käsitykseeni rahasta merkittävästi. Vaikka perheemme huono rahatilanne ei lopulta jatkunut kovin pitkään, ymmärrykseni rahan arvosta kehittyi juuri silloin, kun sitä ei ollut.  Sen takia opin ymmärtämään, ettei raha todellakaan ilmaannu pankkitilille itsestään.

Nykyään olen se, jolla on aina vähän jemmarahaa pahan päivän varalle. Säästän ensin, ostan vasta sitten. En ole koskaan ollut veloissa (asuntolainaa lukuunottamatta). Olen vähän liiankin järkevä rahankäyttäjä, mistä saan välillä lempeää kuittia kavereilta.

Toki pitää ottaa huomioon, että kaiken tämän mahdollistavat tällä hetkellä säännölliset tulot. Olen täysi-ikäisenä käynyt läpi myös aikoja, jolloin olen todellakin joutunut miettimään keinoja saada penniä venytettyä.

Ajattelen, että rahaa pitää kunnioittaa, muttei kumartaa. Se tarkoittaa, että nyky-yhteiskunnassa raha on meidän jokaisen elämässä merkittävä asia. On uuvuttavaa, kun sitä ei ole. Mutta raha ei silti koskaan ole ihmisarvon mittari.

Tavallaan minulle kävi siis laman lapsena hyvin. Mutta entä nyt, kun minulla on omia lapsia?

Aivan kuten Janicaa, myös minua hämmentää, kun lapseni kyselee minulta, että äiti, milloin voisimme taas lentää Kroatiaan tai Thaimaahan? On hätkähdyttävää huomata, ettei hänen tarvitse pohtia ollenkaan sitä, mistä ja miten rahat siihen saadaan. Tavallaan se on ihanaa. Mutta mitä, jos se tekee lapsistani hemmoteltuja kakaroita?

Jos voisin valita, toivoisin lasteni oppivan ennen kaikkea sinnikkyyttä. Itse olen saanut siitä lama-ajan lapsuudessani hyvin konkreettisen esimerkin. Muistan, kuinka työtön äitini istui kahdeksan tuntia päivässä keittiön pöydän ääressä puhelinluettelon kanssa. Hän poimi sieltä firman toisensa jälkeen ja tiedusteli, olisiko tarjolla töitä. Lopulta työpaikka löytyi yrityksestä, jonka nimi alkoi W:llä.

Kun kamera tuijottaa

Sitä on valmiiksi miettinyt, mitä aikoo sanoa. Olisi kiva kuulostaa fiksulta, kertoa hauskoja esimerkkejä ja poseerata imartelevista kuvakulmista. Mutta kun kameraan syttyy punainen valo, päässä lyö pelkkää tyhjää.

Kirjoitin blogissa viime keväänä kavereiden kotiapuringistä. Yle TV1:sellä pyörivä Puoli seitsemän -ohjelma päätti tehdä siitä jutun. Toimittaja Ida-Liina Huurtela ja kuvaaja Rami Moilanen suuntasivatkin kuvaamaan ja haastattelemaan meidän kaveriporukkaamme kesken siivouspuuhien. Kuvaus tehtiin ystävieni Emmun ja Viljamin kaksiossa, joten tunnelma oli hikinen ja tiivis.

Jaa mikä kotiapurinki? Se koostuu kolmesta perheestä, joista jokaisen kotona kokoonnumme vuorotellen siivoamaan viikon välein. Nyt olemme pyörittäneet rinkiä jo vuoden!

Olemme muun muassa pesseet toistemme ikkunat, matot, järjestelleet lastenvaatteita, poranneet tauluja seiniin ja tietenkin puunanneet toistemme nurkkia puhtaammiksi. Kuinka siistiä! (Pun intended.)

Puoli seitsemän -ohjelman kuvauspäivänä ei kaikki tietenkään mennyt täysin putkeen, kuten ei ikinä lapsiperhe-elämässä. Ensinnäkin Antin ja Emmin lapset sairastuivat, joten Emmi jäi hoitamaan heitä kotiin. Emmun ja Viljamin Tarri-koiralle taas kävi sisäsiisteysvahinko elämänsä ainoan kerran juuri kameroiden kuvatessa. Ehkä Tarriakin jännitti tv-esiintyminen? Tämä vahinko ei sentään telkkariin päätynyt.

Minä puolestani olin ostanut uuden silmienrajausvärin sen ainoan vanhan ja kuivuneen tilalle, koska olin tuolloin äitiyslomalla eikä silmien rajailu ollut ensimmäisenä mielessä. Olisi ehkä kannattanut testata tuotetta etukäteen – se nimittäin levisi joka räpäytyksellä ympäri luomia.

Mutta kivaa meillä oli silti! Lopputuloksen näet Yle Areenasta täältä.