Parhaat bileet tapahtuvat vahingossa

Jes, nyt tuli vappufiilis! Näin ajattelin eilen, kun satuimme vahingossa keskelle lasten vappujuhlia.

Olimme lasten ja äitikaverin kanssa leikkitreffeillä puistossa, jossa ei tule normaalisti käytyä. Vaikka aurinko paistoi, oma olotilani lähenteli zombieta. Ihme, että sain itseni ja lapseni edes raahattua ulos.

vappu2

Toinen lapsista oli edellisenä iltana mennyt nukkumaan ihan liian myöhään ja toinen herännyt ihan liian aikaisin. Lisäksi toinen teki hampaita ja toinen näki painajaisia, joten yöllä unta kerääntyi pätkissä vain muutama tunti.

Olin ihan väsähtänyt: en jaksanut edes ajatella meikkaamista tai suihkussakäymistä, teki mieli vain käpertyä peiton alle suklaalevyn kanssa. Hullua, että vastahan tämänkaltainen väsymys oli arkipäivää. En ymmärrä, miten olen selvinnyt noista ajoista hengissä. Megatsempit kaikille vauvavuoden univelassa tarpojille!

vappu3

Mutta kannatti silti tsempata ja lähteä ulos. Paitsi vertaistukiseuran, myös yllätysbileiden takia.

Mannerheimin Lastensuojeluliitto pystytti paikalle myyntipisteen vappupalloille ja erilaisille vappuherkuille. Nappasin meille kevään ensimmäiset makkarat, simat ja munkit. Lisäksi lapsille oli ohjelmassa muun muassa naamiaisdisko. Zombieolotila katosi ja kevätfiilis valtasi mielen.

vappu4

Enpä olisi uskonut, että tässä elämäntilanteessa pystyy eksymään keskelle parhaita bileitä ihan vahingossa. Eivät juhlat toki samanlaisia ole kuin joskus villeimpinä vuosina, mutta ei se haittaa. Jotenkin lohdullista huomata, että vaikka elämä muuttaa muotoaan, juhlat pysyvät.

Mikä uuvuttaa äidin?

Juttelin lapsettoman ystäväni kanssa kotiäitiydestä. Selostin hänelle pitkät pätkät siitä, etten ole tässä roolissa parhaimmillani, sillä tarvitsen äitiyden rinnalle jotain muutakin, jotain omaa.

Samalla huomasin muuttuvani puolustelevaksi. Jossain mieleni sopukoissa sisäinen ääni hoki: ”olet huono äiti, kun et osaa nauttia lapsistasi.” Syyllisyysmörkö kenties?

Ystäväni katsoi minua kahvikuppinsa takaa kuin ääliötä. ”Niin? Tietenkin sinulla pitää olla jotain omaa”, hän totesi. Täysin ilman arvolatauksia, itsestäänselvyytenä. Se tuntui ihanan virkistävältä. Sisäinen syyllistäjäni hiljeni.

Äitiydessä on yksi uuvuttava asia ylitse muiden: omat odotukset. Niiden aiheuttama väsymys ei ole burn out -tyyppistä uupumusta, vaan enemmänkin pettymystä omaan itseen. Miksen pystynytkään olemaan sellainen äiti kuin kuvittelin? Miksi minusta tuli tämmöinen? Minähän vannoin, ettei tulisi.

Toisinaan pienten lasten hoito on pelkkää epäonnistumisen tunnetta. On vain vaatimuksia, eikä positiivista palautetta heru. Onnentunteet pitäisi repiä siitä, että saa ehkä yhden hymyn päivässä. Just joo.

Meidän kotonamme isä on se pullantuoksuisempi. Tässä hän leipoo pojan kanssa korvapuusteja. Tästäkin voisi äitinä ottaa paineita, mutta mieluummin tunnen kiitollisuutta.
Meidän kotonamme isä on se pullantuoksuisempi. Tässä hän leipoo pojan kanssa korvapuusteja. Tästäkin voisin äitinä ottaa paineita, mutta mieluummin tunnen kiitollisuutta.

Sitten ovat vielä ne, jotka tietävät lastenhoidosta kaiken muka paremmin. Ne, joiden mielestä tämäkin teksti on surkeaa valitusta. Ah, ylemmyydentunto. Inhoan sitä. Ulkopuolinen arvostelu on nimittäin viimeinen asia, mitä itseensä pettynyt äiti tarvitsee.

Äidiksi tulemisessa on vaikeinta, kun ei yhtäkkiä tunnekaan enää itseään. Kun on valtavassa vastuussa pienestä huutavasta puolimetrisestä, jota rakastaa enemmän kuin mitään, muttei tiedä miten hänen kanssaan kuuluu olla. Siinä tilanteessa ei matkusteta etsimään itseä joogaleirille palmujen katveeseen, vaan homma pitäisi jotenkin hoksata arjen kaaoksen keskellä.

Ensimmäisen lapsen kanssa olin ihan pihalla siitä kuka olen ja kuka minusta on tullut. Yritin pyristellä takaisin vanhaan ja turvalliseen, vaikka se oli mahdotonta. Kaupungilla lastenrattaita työntäessäni tunsin itseni näkymättömäksi. Meni aikaa, että hyväksyin äidin itsessäni.

Jostain syystä palaset loksahtivat kohdalleen toisen lapsen kanssa. Ehkä osasin lopulta päästää irti ajatuksesta, ettei vanhaan ole enää paluuta. Tajusin myös, että vaikka olen äiti, olen muutakin. Opin odottamaan itseltäni vähemmän. Nykyään työntelen lastenrattaita ylpeänä enkä tunne olevani näkymätön.

Äidin hengähdyshetki kahvikupin ja poikien leipomien pullien parissa. Hyviä olivat!
Äidin hengähdyshetki kahvikupin ja poikien leipomien pullien parissa. Hyviä olivat!

Äitiyden uuvuttavien odotusten kanssa on kuitenkin mahdollista tehdä sinunkaupat. On ihan ok kipuilla sitä, ettei homma mennyt tänäänkään suunnitelman mukaan. Se ei ole epäonnistumista, se on ihan normaalia.

Osaisinpa antaa neuvoja, miten päästä vaikeimmasta yli, mutta tavat ovat jokaiselle erilaisia. Oivallukset pitää saada itse.

Yhden helpottavan asian voin kuitenkin vinkata: kannattaa keinolla millä hyvänsä etsiytyä kylään sellaisen ihmisen sohvalle, joka on kokenut saman. Väsyneen äidin mieli piristyy kummasti kupista kuumaa kahvia, lapsia kiinnostavista uusista leluista ja vertaistuesta. Se ei ole ratkaisu kaikkeen, mutta se tekee ainakin yhdestä päivästä siedettävän.