Kavereiden kotiapurinki, silkkaa neroutta

kotiapurinki1

Kaverit jynssäämässä lattioita, kiillottamassa kylppäriä ja kokkaamassa ruokaa pakkaseen kerran viikossa? Kyllä, kyllä ja kyllä, meillä tehdään näin. Antakaas kun selitän.

Vuodenvaihteessa ystävämme ehdotti meille ja toiselle lapsiperheelle yhteistä kavereiden kotiapurinkiä. Idea oli, että kokoonnumme kerran viikossa töiden jälkeen porukalla vuorotellen toistemme kotiin siivoamaan. Muutaman tunnin aikana osa porukasta vahtii lapsia, osa siivoaa. Lopuksi syödään jotain helppoa ja nopeaa, vaikka pitsaa tai kalapuikkoja.

Tällä systeemillä jokainen perhe saisi kolmen viikon välein siivouksen tai mahdollista muunlaista kotiapua, esimerkiksi taulujen poraamista seinään, lastenvaatteiden järjestelyä ja muuta pikku puuhasteltavaa, jota ei perusarjessa tule tehtyä. Myöskään kaikkia kuutta aikuista ei aina tarvittaisi paikalle, vaan pari voisi jäädä omiin koteihinsa lepäämään (tai tehdä töissä pitkää päivää).

Että tällaisia sotkujako sitä pitäisi kehdata pyytää kavereita siivoamaan? Kyllä vain!
Jaa tällaisia sotkujako sitä pitäisi kehdata pyytää kavereita siivoamaan? Kyllä vain.

Myönnän, olin alkuun vähän skeptinen. Epäilin, voiko liuta keskenään riehuvia lapsia ja aikuisia saada mitään oikeaa aikaan. Menisikö aika vain höpötellessä? Olisivatko kodit viiden 0–3-vuotiaan lapsen ja yhden koiran käynnistä entistä enemmän hyrskyn myrskyn? Kehtaisinko ylipäätään antaa kavereiden kuurata meidän likojamme?

Kolmen kuukauden kokemuksella olen kuitenkin valmis tyrmäämään kaikki aiemmat epäilykseni. Ideahan on maailman paras.

Antilla on kova kaipuu kiipeillä korkeisiin paikkoihin. Täältä voitte lukea, miksi.
Antilla on kova kaipuu kiipeillä korkeisiin paikkoihin. Täältä voitte lukea, miksi. Tässä hän jynssää keittiömme kaapinpäällisiä.

Sille, miksi homma toimii, on montakin syytä. Ensinnäkään toisten kodin siivoaminen ei tunnu siivoukselta. Sitä vain vähän puuhastelee samalla kun höpöttää niitä näitä ja hups, valmista tuli. Omaa kotia on pakko siivota itse, toisten koteja ei. Siksi pölyjen pyyhkiminen ja lattian jynssääminen kaverin luona tuntuu paljon mukavammalta kuin kotona.

Useampi aikuinen saa myös monta asiaa aikaiseksi todella nopeasti. Meidän kolmiossamme on tunnin aikana muun muassa imuroitu, luututtu, tampattu matot ja kiillotettu jopa kattokruunu. Toisella kerralla tunnissa kokattiin pakkaseen ruokaa pahan päivän varalle, järjesteltiin lasten vaatekaapeista pieneksi jääneet vaatteet pois ja kuurattiin kodin kaikki peilikaapit. Tämä ei onnistuisi minulta yksin edes päivässä.

Koira lastenvahtina? Mikä ettei. Se ei kyllä taida itse olla samaa mieltä...
Koira lastenvahtina? Mikä ettei. Se ei tosin taida itse olla samaa mieltä.

Muutamilla ensimmäisillä kerroilla lapset, sekä vauvat että 3-vuotiaat, ujostelivat leikkimistä ja tarvitsivat vanhempiaan vähän väliä. Nyt he ovat jo tottuneet sekä toisiinsa että siivottaviin koteihin, joten homma sujuu yllättävän hyvin. Koirakin on sopeutunut hulinaan, mutta se taitaa olla näistä tapaamisista vähiten innoissaan…

Vaikka lapsia on viisi ja aikuisia välillä paikalla vähemmän, lapset tuntuvat hoituvan siinä sivussa. Jokainen aikuinen katsoo lasten perään siivouksen lomassa, nappaa heitä syliin tai pyöräyttää käyntiin piiloleikin. Sekä lapset että aikuiset nauttivat. Tällaistakohan yhteisöllisyys on aiemmin ollut?

Ruokaa pakkaseen tulossa, kaverin tekemänä!
Ruokaa tekeytymässä pakastimeen pahan päivän varalle, kaverin kokkaamana.

Kai tässä jotain huonoakin on? Aika vähän. Rankinta on ehkä hieman yllättäen olla isäntäperheenä. Ruokien hankkiminen, koko porukalle kokkaaminen ja ylipäätään jatkuva ohjeistaminen taitaa olla tämän homman vaativin osa. Myös ruokailujälkien ja lasten levittämien lelujen siivoaminen rinkiläisten poistuttua vie jonkin aikaa. Mutta toisaalta, kenen muun kaverin vierailusta saa kiitokseksi hohtavan puhtaan asunnon?

Hieman säätöä vaatii myös se, että kokoonnumme yleensä klo 16 ja lopettelemme klo 18.30 maissa. Minun pitää tehdä kuopuksen iltapuuhat jo tuolloin toisten luona, koska tyttö yleensä aina simahtaa kotimatkalla rattaisiin. Siinä on oma hommansa, mutta lapsi on onneksi sopeutuvaa tyyppiä. Iltarauhaa vaativan pienen kanssa tämä saattaisi olla hankalampaa.

Lopuksi kahvitellaan.
Lopuksi kahvitellaan.

Toisten auttaminen on kivaa. Kun asunto lopulta kiiltää ja isäntäperhe fiilistelee puhdistunutta kotia, tulee itsellekin hyvä mieli. Puhumattakaan siitä, miten hyvä mieli tulee, kun on oman asunnon vuoro. Win-win -tilanne!

Siivoustakin kiitollisempi olen kuitenkin siitä tunteesta, ettei pikkulapsiarjessa tarvitse selviytyä täysin yksin. Vaikka me kaikki kolme perhettä rämmimme tahoillamme enemmän tai vähemmän läpi ruuhkavuosien, voimme kerran viikossa auttaa toisiamme ja jakaa yhdessä palan tätä hektistä elämänjaksoa. Se tässä kotiapuringissä on lopulta kaikista hienointa.

Suhteeni aamukuuden herätyksiin

kello6

Meillä on viimeiset nelisen vuotta herätty aamulla klo 6. Joskus usein aiemmin, joskus harvoin myöhemmin. Pääsääntöisesti klo 6 on kuitenkin aika, kun vähintään jompi kumpi lapsista päättää, että nyt on aamu.

Esikoisen kanssa tämä oli järkytys. Täytyyhän lapsi saada nukkumaan pidempään, ajattelin. Tai oikeammin: täytyyhän minun saada nukkua pidempään. Jotenkin sitä luuli, että äitiyslomalla olisi aikaa kölliä, nukkua aamuisin pitkään ja ottaa iisisti. Hah.

Puolentoista vuoden kotonaolon jälkeen palasin töihin ja mies jäi vielä puoleksi vuodeksi hoitovapaalle. Silloin aamukuuden herätykset eivät niin harmittaneet, sainhan viettää jo ennen töitä ylimääräistä laatuaikaa lapsen kanssa. Samalla annoin aamu-unisen isän nukkua siihen asti, että lähdin töihin n. klo 8.

Kun päiväkotiarki esikoisen kanssa alkoi, kuuden herätyksistä tuli hyvä puoli esiin. Eipä tarvinnut repiä aamuvirkkua lasta juuri koskaan ylös sängystä. Aamuisin ei myöskään tullut kiire, kun valmistautumiseen oli jopa pari tuntia aikaa. Helpot ruuhkavuosiaamut olivat ehdottomasti paras puoli aikaisin heräävän lapsen vanhempana.

Ennen lapsia en juonut kahvia. Esikoisen kanssa aloin juoda erikoiskahveja. Nykyään juon jo sitä ihan tavallista.
Ennen lapsia en juonut kahvia. Esikoisen kanssa aloin juoda erikoiskahveja. Nykyään juon jo sitä ihan tavallista.

Kun kuopus sitten syntyi, toivoin ihan tosissani, että saisin toisella kerralla hieman parempiunisen tapauksen. Noh, enpä saanut. Ensimmäisen vuotensa tytär pärjäsi niin vähillä unilla, etten ymmärrä miten se oli mahdollista. Itse olin kuulemma vauvana samanlainen. Karman laki ja silleen.

Ärsyttävintä aikaisissa aamuherätyksissä kahden lapsen kanssa on ollut se, että he heräävät poikkeuksetta eri aikaan. Juuri sillä kerralla, kun toinen nukkua posottaisi kahdeksaan, toinen onkin pirtsakkana pystyssä klo 5.30. Ja seuraavana aamuna toisin päin. Pahimpina väsymyskausina ja kymmenien yöherätysten jälkeen en tiennyt aamuisin itkeäkö vai nauraa. Mutta siitäkin on toistaiseksi selvitty.

Tällä hetkellä aikaiset aamut tuntuvat yllättävän helpoilta. Suuri vaikutus on varmasti valolla. On älyttömän paljon helpompaa nousta, kun pimennysverhon takaa pilkistää valoa eikä sysimustaa pimeyttä. Merkittävää on sekin, että kuopus nukkuu jo aika usein läpi yön. Ja se, että minä menen kiltisti aikaisin nukkumaan.

Ensi yönä kelloja käännetään tunnilla eteenpäin. Meidän perheellemme se tarkoittaa jotain hienoa: nousemme virallisesti vasta klo 7! Se tuntuu jo pelkkänä ajatuksena lähes unelmalta. Hassuja ovat lapsiperheen ilot.

Onko siellä muita aamuvirkkuja tai aamukukkujien vanhempia?