Thaimaahan!

Hui, jee, apua, jännittää… Nyt on niin, että me lähdemme koko perhe Thaimaahan! Ihanaa, kamalaa, kamalan ihanaa. Mitähän tästä tulee?

Thaimaa on onneksi meille aikuisille tuttu paikka entuudestaan. Nyt matkaan tulee kuitenkin aivan uudenlainen kosketuspinta 3,5-vuotiaan ja 9-kuukautisen kanssa. Jännittää, mutta kyllä me selviämme. Kai?

Meillä on tähän matkaan mahdollisuus, joten päätimme tarttua siihen. Isäkuukausi, minulle kertyneet kesälomat ja matkaa varten kerätyt säästöt mahdollistavat sen. Olemme melkoisen onnekkaita päästessämme tätä vuoden ankeinta aikaa hetkeksi pakoon.

Blogin päivittymisestä en osaa sanoa, sillä tarkoitus on nauttia mahdollisimman paljon lämmöstä, valosta ja perheestä, ei niinkään tietokoneen ruudusta. Vaikka mistä sitä tietää, ties vaikka lapset yllättäisivät ja sammahtaisivat iltaisin ennätysaikaisin.

Pitäkää peukkuja, palataan!

PS. Ylläoleva kuva on otettu Thaimaassa vuonna 2011. Seuraava siluetti taitaa olla sellainen, että minä juoksen esikoisen perässä mereen vauvan keikkuessa kantorepussa mukana.

Äidin unikoulu, osa 3: mitä opin

Ensimmäinen osa täällä ja toinen täällä.

Miten meillä tätä nykyä nukutaan? Joitakin viikkoja sitten tilanne oli huono, sillä minä en nukkunut ollenkaan. Yöunista oli vähitellen kehittynyt iso mörkö. Sain lääkäriltä lopulta unilääkkeet ja pidin viikon mittaisen äidin unikoulun samalla, kun mies hoiti vauvan yöheräilyt.

Unilääkkeet eivät toimineet ihan niin hyvin kuin olisin toivonut. Havahduin edelleen lasten ääniin, vaikka olisin kaivannut väsymykseltäni 8 tunnin täystainnutusta. Turhautti, mutta harvoin nämä asiat ratkeavat taikaiskusta. Veikkaan, että vaikka olisin mennyt yöksi yksin hotelliin, en olisi saanut nukuttua paljoakaan paremmin.

Mutta kyllä tämä itse järjestetty interventio myös toimi. Se katkaisi unettomuuskierteen ja yöllisen stressin siitä, ettei uni tule. Nyt pystyn taas nukahtamaan ja nukkumaan ilman lääkkeitä. Havahdun kyllä yhä öisin ja saatan jäädä pidemmäksi aikaa valvomaan, mutta se ei enää stressaa niin kuin aiemmin. Osaan taas ottaa tuon ajan henkisenä lepona, jolloin ei tarvitse muuta kuin olla.

Väsyttääkö minua edelleen? Kyllä. Mutta sitä ei tässä pikkulapsiarjessa pääse mitenkään pakoon. Ennen äidin unikoulua väsymykseni oli lamauttavaa, nyt se tuntuu normaalimmalta. Sitä paitsi tällä hetkellä, pimeässä marraskuussa, koko Suomea varmasti väsyttää.

Entäpä vauva? Oliko tassuttelu-unikoulusta hyötyä? Kyllä ja ei. Useampia öitä on mennyt niin, että lapsi nukkuu läpi yön. Silti edelleenkin on öitä, jolloin hän ei todellakaan nuku. Mutta onneksi edes joskus yöt menevät kivasti, sillä pärjää jo.

äitiys

Jos jotain tästä kaikesta opin, niin sen, että unettomuuskierre pitää katkaista. Liian helposti sitä kuvittelee, että äidin nyt vain kuuluu olla väsynyt ja jaksaa. Mutta sellaista äitiä, joka hoitaa jatkuvasti kaiken kahden tunnin yöunilla iloisena ja valittamatta, ei ole olemassa. Kukaan ei jaksa kuukaudesta tai jopa vuodesta toiseen nukkumatta, ei meitä ole suunniteltu niin.

Toistan saman, mitä olen sanonut aiemmin kirjoittaessani rohkeuspastilleista: minä en selviäisi yksin. Kukaan ei selviä yksin. Varsinkaan väsyneenä. Minua auttoivat mieheni, isovanhemmat, lääkäri ja ystävät, joille tilitin ongelmaani. Heitä kaikkia tarvittiin, jotta yksi ihminen, minä, saisin unta. Onneksi he pystyivät auttamaan. Ei ollut helppoa myöntää itselle ja muille, ettei jaksa, mutta oikeastaan sekin teki ihan hyvää. Olen mieluummin inhimillinen kuin yli-ihminen.

Kirjoitin omasta unikoulustani vertaistukihengessä, koska saan itsekin lohtua, jos kuulen, etten ole väsymykseni kanssa yksin. Jollekin tämä saattaa kuulostaa ruikuttamiselta – ja sitähän se tavallaan onkin. Mutta tämä on minun elämäni ja blogini, eikä minulla ole tarvetta esittää kummassakaan jotain muuta kuin olen.

Äitiys ei ole kilpailu, väsymys ei ole kilpailu. Unitaistoihin liittyvässä kilpailussa voittaja on se, joka saa lopulta nukuttua. Ensi yöksi toivonkin meille kaikille mahdollisimman rauhallista yötä.

Oletko sinä tällä hetkellä kovin väsynyt? Miten pärjäilet?