Isoja uutisia

Tiedättehän ne hetket, jolloin eteen tulee tienhaara ja pitäisi päättää, mihin suuntaan mennä. Minä olen seisonut sellaisen edessä jo jonkin aikaa blogini kanssa. Olen ollut kahden vaiheilla: joko kehitän blogia ammattimaisempaan suuntaan tai sitten lopetan kokonaan.

Bloggaaminen on kivaa, tuskinpa sitä muuten tekisin. Se on selkiyttänyt minulle itselleni mitä asioista ajattelen. Mihin minä uskon, millaisista asioista haluan puhua ja mitä pyrkiä edistämään. Ja siinä samalla toivottavasti antanut jonkun oivalluksen teillekin.

Mutta olen myös töissä ja pienten lasten äiti. Iltaisin olen väsynyt. Jaksanko ja pystynkö kirjoittamaan vapaa-ajallani, kun kirjoitan myös työkseni? Perhevapaalla blogin kirjoittaminen oli henkireikä, mutta kannattaako minun näin työelämässä väsyttää itseni harrastuksen takia?

Mutta kun olen sanaisen arkkuni aukaissut, ei sitä niin vaan enää suljetakaan. Sanomisen tarve naisiin liittyvissä ajatuksissa tuntuu olevan niin suuri, etten sitä voi hiljentää.

Haluan pohtia ääneen sitä, miltä tuntuu olla nainen. Haluan maailmasta lisää tilaa sille ajatukselle, että me olemme jo hyviä. Ettei meitä pidättele mikään: ei ulkonäkö, ei sukupuoli, eivätkä varsinkaan omat uskomuksemme itsestämme. Meidän pitää vain oppia näkemään se.

Niinpä päätin, että jatkan. Siihen vaikutti osaltaan kirjailija Elizabeth Gilbertin yksinkertainen ohje: jos haluat löytää luovuutesi, seuraa uteliaisuuttasi. Ei tarvitse tietää ennalta mihin uteliaisuus johdattaa. Riittää, että ottaa yhden pienen askeleen kerrallaan.

Ja juuri nyt uteliaisuus kuiskii korvaani: katso tämä kortti. Kokeile. Anna mennä.

Niinpä blogi muuttaa. Ottaa askeleen kohti uutta ja isompaa. Entistä rohkeampana ja ammattimaisempana, silti sielunsa säilyttäen. Seuraavasta kirjoituksesta eteenpäin blogi tulee löytymään osoitteesta:

menaiset.fi/blogit/naiseudesta

Bloggaaminen Me Naisissa on minulle looginen askel, olenhan ammatiltani kyseisen lehden toimittaja. Olen saanut jo lähes yhdeksän vuoden ajan kirjoittaa Me Naisiin huikean mielenkiintoisista ihmisistä ja elämäntarinoista. Nyt pistän blogin kautta siellä peliin myös itseni. Toivottavasti tulet mukaan!

Mikäli seuraat blogia kirjanmerkkien kautta, nyt kannattaa päivittää osoite. Facebookin tai Bloglovinin kautta seuraavien ei tarvitse tehdä mitään, ne päivittyvät automaattisesti.

Juuri nyt oloni on kuplivan odottava ja jännittävä. Tästä tulee hauskaa!

Ylimielisyys on inhimillistä

”En kestä ajatusta siitä, että pitäisi aina vain rakastaa kaikkia muita. Olen ollut neljä vuotta kaupan alalla töissä, mä vittu vihaan muita ihmisiä!” Näin huudahti ystäväni keskellä katua ja ihmisvilinää. Minä purskahdin nauramaan ja halasin häntä. Rehellinen purkaus, kuinka virkistävää!

Samaisella ystävälläni oli raikas näkemys myös ylimielisyyteen: ”Meistä kaikista löytyy ylimielisyyttä. Se on inhimillistä.” Sekin huomio osui ja upposi.

Ylimielisyys ja muiden yläpuolelle asettuminen on mielestäni luotaantyöntävä piirre. Mutten voi sataprosenttisesti vannoa, ettenkö joskus itse tuntisi tai ajattelisi niin. Minun on silti vaikea suoda itselleni tällaisia tunteita.

Jos puhun toisille jostakin ylimielisestä ajatuksesta, aloitan sen käymällä läpi tietynlaisen rimpsun: ”En tarkoita tällä pahaa, ymmärrän kyllä tässä asiassa olevan monta puolta, tilanne on monimutkainen, tässä on varmasti ollut vaikeaa muutenkin…” Lista voisi jatkua vaikka miten pitkään. Pelkään mennä asiaan ja pehmentelen mielipiteeni lähes mössöksi, joista ei enää ota selvää.

Mutta onko tämä pidemmän päälle kovin hyvä juttu? Ehkä olisikin parempi hyväksyä se ajatus, että minussa ja meissä kaikissa on toisinaan ripaus ylimielisyyttä? Liialla nöyristelyllä ja anteeksipyytelevällä asenteella, johon minulla on ollut taipumusta, ei oikein saavuta mitään. Toisin sanoen: jos haluan kasvattaa kiltistä tytöstä häijyn muijan, minun pitää oppia siihen itsekin.

Niinpä olen harjoitellut ylimielisyyden tunteen purkamista. Se onnistuu seurassa, jossa voin luottaa toiseen. Minulla on onneksi ystäviä, joilla ei ole mitään ongelmaa sanoa ääneen ylimielisyyksiään. Heitä ei hävetä olla ylimielisiä, he ovat sitä ihan rehellisesti. He eivät häpeile negatiivisia puoliaan tai tunteitaan. Kun he purkavat tuntonsa turvallisesti, se ei purkaudu hallitsemattomana jonain hankalana hetkenä.

Tällaisessa seurassa minäkin uskaltaudun treenaamaan ei-niin-poliittisesti-korrekteja mielipiteitäni. Ja kenties olemaan hitusen rehellisempi itselleni. Sillä kuten ystäväni sanoi, ylimielisyys on inhimillistä. Eikä inhimillisyys ole ikinä huono juttu.